Poliittisen liikkeen onnistuminen mitataan saaduissa äänissä ja toteutuneissa tavoitteissa. Määrittely voi olla pragmaattinen, mutta ainakaan Keskustan kohdalla ei ole ollut eikä voi olla muuta vaihtoehtoa. Villasukkia voidaan kutoa ja maailmaa parantaa, mutta ei sillä kovin paljoa ole tekemistä poliittisena liikkeenä menestymisen kanssa. Ääniä ei tule eikä tavoiteasettelu ole mahdollista ilman ajoittaista aatteellista syväkyntöä tai pyrkimystä selittää maailmaa. Tosin jälkimmäisessä varsinkin poliittisille liikkeille on ilmaantunut kiusallisen hyviä haastajia eräistä tutkijoista, järjestöistä ja osasta mediaa.

Ihmisten aika ja mielenkiinto on rajallista. Poliittisen osallistumisen kanssa kilpailee moni muukin aktiviteetti. Tässä ei ole sinänsä mitään uutta ja kehitys jatkuu tähän suuntaan. Suurimmalle osalle ihmisistä riittää äänestäminen ja median seuraaminen. Eikä tätä pidä väheksyä. Kaikkien ei ole pakko olla kiinnostuneita politiikasta. Sillä on kuitenkin yhä aika suuri merkitys, saako äänen vasemmiston, keskustan vai oikeiston ehdokas.

Sen sijaan astetta aktiivisempi osa äänestäjäkuntaa säteilee poliittisesti lähiympäristössään, etenkin työpaikoilla, kotioloissa ja harrastusporukoissa. Vielä enemmän aktiivisuutta osoittavat voivat jopa surffailla netissä ja vilkuilla vaalien alla ehdokkaiden tai puolueiden kotisivuja sekä täytellä vaalikoneita. Jo äärimmäistä poliittista kiinnostusta osoittaa puolueiden toiminnan seuraaminen vaalien välilläkin netissä tai erilaisissa tilaisuuksissa.

Poliittisen liikkeen tulevaisuutta ratkottaessa edelliset ryhmät ovat erittäin tärkeitä. Mutta poliittisen liikkeen menestys ei lopulta lepää massojen varassa muulloin kuin vaalipäivinä. Vaalien välillä ratkaisevaa on sitoutuneiden, yhteiskunnallisen hyvän tekemiseen orientoituneiden ja omaa asiantuntemustaan tarjoavien panos.

Tämän kirjan tavoitteena on tehdä aatteellinen syvänkyntö tulevaisuuteen ja läpileikkaus tähän aikaan, sen keskeisimpiin asioihin. Kirjan ensimmäinen osa on ohjelma Suomelle. Olemme noudattaneet Martti Lutherin oppia saarnan kirjoittajille: Jokaista vastaantulevaa sotamiestä ei tarvitse puhutella. Olemme siksi keskittyneet Suomen ja Keskustan kannalta polttavimpiin tulevaisuuden kysymyksiin. Niihin, jotka ovat keskusteluissamme juuri nyt pyörineet. Ne koskevat ennen kaikkea työelämän murrosta, palveluiden ja hyvän asumisen turvaamisen haastetta, ympäristö-, energia- ja maatalouskysymysten ajankohtaistumista, sukupolvien välistä tulonjakoa sekä Suomen paikkaa Euroopassa ja maailmassa. Moni sinällään tärkeä kysymys jää tässä kirjassa käsittelemättä tai liian vähälle käsittelylle.

Kirjan toisessa osassa pohditaan puoluekentän ja ihmisten poliittisen osallistumisen muutosta sekä keskustan asemaa tässä. Se saattaa ensisilmäyksellä painottua liiaksikin valtapolitiikkaan, mutta riveillä ja niiden välissä on myös paljon muuta. Eikä vallassakaan mitään pahaa ole; Keskusta ei ole ompeluseura. Kokonaan emme voi emmekä halua välttää myöskään päivänpoliittisten kysymysten käsittelyä. Poliittiset kilpailijat tai heidän kannattajansa voivat hyvin jättää toisen osan lukematta. Mutta ei siinä mitään salattavaakaan ole.

Vielä on kohteliasta vastata siihenkin, miksi tämä kirja ja miksi juuri me?

Kysymys on ensinnäkin siitä, että Keskustassa on vahva kirjallisen ilmaisun perinne. Meillä poliittisilta toimijoilta on aina odotettu ja edellytetty kykyä pukea ajattelu ja tavoitteet kirjalliseen muotoon.

Toiseksi uskomme siihen, että Suomi tarvitsee menestyäkseen ja pysyäkseen ehyenä murroksen keskellä vahvan keskustan. Olkoon tämä kirja avuksi sellaisen rakentamisessa.

Kolmas syy on siinä, että sukupolvi on jälleen vaihtumassa vahvan keskustan tiellä. Jos 80-lukulaiset kykenivät toivottamaan hyvästit 60-luvulle, laitamme me keskustan 30+ sukupolvi paremmaksi ja toivotamme 2020-luvun tervetulleeksi!

Tämän kirjan kirjoittajia yhdistää edellä sanotun lisäksi kaveruus niin yhteiskunnallisessa toiminnassa kuin sen ulkopuolellakin. Yhteisten pohdintojen saattaminen kansien väliin ei ole (siksikään) tuntunut raskaalta velvollisuudelta, vaan antoisalta kokemukselta. Toivottavasti sama pätee tätä kirjaa luettaessa.

Olemme kirjan päälinjauksista samaa mieltä. Oikeus omaan ajatteluun pidätetään.

OSA I: OHJELMA SUOMELLE

•1. Politiikan mentävää aukkoa etsimässä

Viimeisten parin vuosikymmenen aikana koettu muutos on ollut poikkeuksellisen nopeaa. Kysymys ei ole vain teknologisen kehityksen luomasta murroksesta, vaan myös poliittisesta muutoksesta. Neuvostoliiton romahdettua sosialismi sanan punaisimmassa muodossa on Euroopasta kuolemassa. Totalitarismin sijasta demokratia voittaa alaa ja maa toisensa jälkeen siirtyy kohti avointa markkinataloutta.

Poliittisten muutosten rinnalla lisävauhtia murrokselle on antanut maailmankaupan vapautuminen. Ihmiset, tavarat, palvelut, pääoma ja yritykset ylittävät valtakuntien rajoja entistä ketterämmin. Kansallisvaltioiden on pystyttävä houkuttelemaan näitä kaikkia luodakseen hyvinvointia kansalaisilleen.

Suhteessa yrityksiin valtiot ovat menettäneet otettaan yhteiskunnan säätelyssä. Prosessi ei ole ollut kivuton. Murroksen seurauksena moni entinen ikuinen työpaikka on muuttunut tilapäiseksi. Toisaalta työn arvo mitataan oikealla rahalla, jota devalvaatiot eivät enää heittele. Oikeasti tehokas pärjää. Tämän me kaikki joudumme kohtaamaan tavalla tai toisella. Aikakin kultaa muistoja. Entisen perään haikaillaan, mutta silti ymmärretään, ettei menneisyyteen - onneksi - ole paluuta.

Tämä kirjan kirjoittajia luonnollisesti kiinnostaa, mihin kuvailtu kehityskulku johtaa. Vaikka kehityksessä on tavallisten mattimeikäläisten kannalta paljon negatiivisia vaikutuksia, paluuta vanhaan ei ole. Rajojen sulkeminen ei ole vaihtoehto ja markkinoiden liiallinen sääntely ei ole mahdollista.

Edellä sanotusta seuraa, että politiikassa toimivan on ymmärrettävä, missä eri yhteiskunnan sektoreilla on "politiikan mentävä aukko". Työväentaloilla, tupailloissa ja porvarillisilla klubeilla ennustetaan usein dramaattisiakin skenaarioita tulevaisuudesta. Ei ennustuksissa välttämättä mitään vikaa ole, aikahorisontti sen sijaan usein pahasti mättää.

Mielestämme keskustassakin on ymmärrettävä, mitä maailmassa juuri nyt oikeasti tapahtuu. Tämä on välttämätöntä uskottavalle poliittiselle liikkeelle, Suomen suurimmalle puolueelle. Vaikka mieli tekisikin, emme aio maalata kuvaa Suomesta ja maailmasta 2100-luvun pensselillä. Uskomme suuriin muutoksiin maailmassa mm. ympäristön tilan heikkenemisen johdosta, mutta olemme varmoja niiden seurausten näkymisestä vasta paljon myöhemmin kuin usein luullaan - jopa useiden vuosikymmenten ellei vuosisatojen päästä. Toisaalta uskomme politiikan muuttavaan voimaan. Olemme luonteeltamme optimisteja. Oikealla politiikalla kotona ja maailmalla voimme vaikuttaa muutoksen suuntaan.

Tässä kirjassa esitetyt ajatukset perustuvat Suomen ja maailman murroksen "tosiasioiden" tunnustamiseen noin viidentoista vuoden horisontilla, vuosi 2020 mielessä pitäen. Haluamme löytää politiikan mentävän aukon. Seuraavassa on tiivistetty ne suuret ja hieman pienemmät Suomen ja maailman kehityskulut, jotka meidän mielestämme pitää ottaa huomioon seuraavan kahden kolmen vuosikymmenen näkökulmasta.

Kansallisvaltiot eivät murene

Jatkuva maailmankaupan avautuminen haastaa kansallisvaltiot uudistumaan, mutta niiden tehtävät eivät häviä minnekään. Tiivistyvästä kansainvälisestä yhteistyöstä huolimatta kansallisvaltiot pitävät myös vuonna 2020 huolta järjestyksestä, infrastruktuurista, koulutuksesta, terveydenhuollosta ja näin myös kansalaisistaan. Kansallisvaltion tärkein tavoite on nykyisten ja tulevien kansalaisten ja maassa asuvien hyvinvoinnin mahdollisimman korkea taso. Hyvinvointi koostuu monista palasista, niin henkisestä hyvinvoinnista kuin ihmisten materiaalisistakin tarpeista. Yhteiskunnallisessa keskustelussa hyvinvoinnin materiaalinen puoli korostuu usein liikaa.

Kansallisvaltiot hallitsevat kansainvälisiä järjestöjä ja pyrkivät näin hallitsemaan itse globalisaatiota entistä voimakkaammin. Itsenäinen globaali yhteiskuntajärjestys ei ole meidän elinaikanamme syntymässä. Kehitysyhteistyön ja muun kansainvälisen yhteistyön avulla pyritään ainoastaan luomaan edellytyksiä heikommille kansallisvaltioille menestyä ja autetaan silloin, kun maan omat voimat eivät siihen riitä, varsinkin kriisitilanteissa.

Suljetut, totalitaristiset kansallisvaltiot murenevat. Oranssit vallankumoukset etenevät hitaasti, mutta varmasti eri puolilla maailmaa. Takapakeista huolimatta demokratia on totta niin Valko-Venäjällä, Pohjois-Koreassa kuin Kuubassakin vuonna 2021. Vaikka erityisesti islamilainen fundamentalismi on voittanut alaa eri puolilla maailmaa Yhdysvaltojen sotaretkien seurauksena, kokonaisuutena katsoen maailmassa on kuitenkin vuonna 2020 enemmän toimivia demokratioita kuin tänään. Kansainvälisen yhteisön entistä tiiviimmät ponnistelut uskontojen välisen vuoropuhelun tiivistämisestä tuottavat epävarmuudesta huolimatta tulosta. Myös itsenäisen Palestiinan valtion syntyminen on todellinen läpimurto Lähi-idässä, millä on vaikutuksia laajasti eri puolilla islamilaista maailmaa. Toisaalta taas uudenlaiset uhat kuten terrorismi ja joukkotuhoaseiden leviäminen kylvävät erilaista epävarmuutta maailmassa.

Kaupan ja työvoiman liikkumisen vapautuminen jatkuu

Kauppaneuvottelut ehtivät olla monta kertaa kriisissä, mutta merkittäviä askelia taaksepäin ei juuri oteta. Pienin askelin edetään kohti entistä vapaampia globaaleja markkinoita. Mutta meidän kannaltamme paljon merkityksellisempää on se, että markkinat avautuvat lähialueillamme ja kaukana idässä. Hyödykkeet, mutta myös ihmiset ja yritykset liikkuvat entistä vapaammin.

Vaikka maailmankaupan vapautuminen aiheuttaa monia vaikeita sopeutumisongelmia, on se myös Suomen pelastus. Väestön ikääntyessä suljettuna kansallisvaltiona olisimme todella lirissä. Suomelle riittää menestyäkseen pieni siivu nopeasti kasvavasta maailmankaupasta, kuten myös liikkuvista maailmankansalaisista. Suomessa on vuonna 2020 jopa 200 000 - 300 000 ulkomaalaista enemmän kuin tänään.

Eurooppa syvenee, laajenee ja selviytyy

Laajenemisesta syntyneistä 2000-luvun alun eurooppalaisista kasvukivuista päästään monien yllätykseksi jo 2010-luvun alkupuolilla vanhojen sosialistimaiden sekä Kaakkois-Euroopan maiden elintason nopean kasvun myötä. Elintason tasoittumisen myötä jo Jacques Delorsin 1980-luvulla aloittama sisämarkkinaprojekti alkaa vihdoin - 40 vuotta myöhemmin - toteutua. Jäsenmaat antavat pikku hiljaa periksi kansallisista intresseistään ja näkevät yhteisen hyvän.

Toisaalta EU:ssa on vihdoin ymmärretty, että yli 600 miljoonan ihmisen unioni ei voi puuttua kaikkeen. Barroson komission aloittama sääntelyn keventäminen saavuttaa pikku hiljaa tuloksia. Brysselin byrokraattiarmeijan vastusteluista huolimatta unioni ei pyri enää sääntelemään nippeleistä ympäristönsuojelussa tai sosiaalilainsäädännössä. Berlaymontin käytävilläkin tajutaan, että on keskityttävä oleelliseen eli sisämarkkinoihin, globaaliin ympäristöpolitiikkaan, kauppapolitiikkaan sekä tiivistyvään eurooppalaiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Unionissa on 2020-luvun alkupuolella yhteensä noin 35 jäsenmaata. Balkanille on synnytetty EU:n avulla pysyvä rauha. Turkista tulee EU:n jäsen vuonna 2021. Historia toistaa tältä osin itseään. Turkkilaiset joutuvat kokemaan vastaavan odotusajan kuin britit aikanaan. Ranskalaiset suhtautuvat kriittisesti myös Ukrainan jäsenyyteen. Myös norjalaisten Eurooppa-henki vihdoin syttyy. Edistyspuolueen menetettyä tasaisesti kannatustaan, hakee Norja kolmannen kerran EU:n jäsenyyttä. Nyt menestyksellä.

Suomen maantieteellinen asema muuttuu

Suomen taloudellinen asema kaukana Euroopan markkinoista olevana pohjoisena maana muuttuu täysin Venäjän myönteisen kehityksen seurauksena. Uskomme Venäjän vakaan poliittisen ja taloudellisen kehityksen jatkuvan. Varsinkin kun muu maailma entistä valppaammin seuraa Venäjän kehitystä demokratian ja oikeusvaltion tiellä. Venäjän talousuudistukset parantavat edelleen yritysten toimintaedellytyksiä. EU-maista Suomi hyötyy tästä eniten. Suomen ja Venäjän välinen kauppa jatkaa kasvuaan ja 2010-luvulla Venäjän kehityksestä pääsevät nauttimaan entistä enemmän myös pienet ja keskisuuret yritykset. Venäjän talouden monipuolistuessa siitä hyötyy yhä suurempi osa talouden sektoreista. Vuoden 2020 paikkeilla puhutaan - jälleen - jo liiallisesta riippuvuudesta yhteen kauppakumppaniin.

Uuden sysäyksen kaupalle antaa Venäjän 2010-luvulla toteutuva WTO-jäsenyys sekä pian tämän jälkeen edenneet neuvottelut EU:n ja Venäjän vapaakauppasopimuksesta. Merkittävän panoksen EU:n ja Venäjän väliselle suhteiden tiivistymiselle antoi myös Suomen vuoden 2006 loppupuolella ollut EU-puheenjohtajuus, jonka keskeisenä tavoitteena oli tiivistää unionin ja Venäjän välistä vuoropuhelua. Ilmapiiri jatkoi paranemistaan myös Saksan liittokansleri Gerald Schröderin ja Italian pääministeri Silvio Berlusconin poistuttua EU:n päämieslistalta. Molemmat tunnettiin poliitikkoina, jotka pelasivat Venäjä-peliään itsenäisesti, piittaamatta EU:n kokonaisedusta. Schröderin vaihtuminen Angela Merkeliin ja Berlusconin vaihtuminen Romano Prodiin olivatkin suuria askelia Euroopalle.

Ympäristön tila jatkaa heikkenemistään

Rooman klubi tilasi 1970-luvun alussa raportin talouskasvun rajoista. Raportti julkaistiin vuonna 1972 nimellä Kasvun rajat. Raportista on julkaistu hiljattain päivitys, jossa pohditaan teemaa 30 vuotta myöhemmin. Alkuperäisen raportin pessimistisimmissä arvioissa lähdettiin siitä, että ihmiskunnan aineellinen elintaso kohoaa aina vuoteen 2015, jollei merkittäviin korjausliikkeisiin ryhdytä riittävän ajoissa. Meitä kiinnostaa luonnollisesti se, miltä maailman näyttää 50 vuotta Kasvun rajat tutkimuksen ensimmäisen julkaisun jälkeen. Kysymys on niin ilmastopolitiikasta kuin luonnonvarojen riittävyydestä. Seuraako romahdus vai jatkuuko kasvu?

On täysin selvää, että ihmiskunta elää yhä kestämättömämmin ja se johtaa ympäristön tilan jatkuvaan heikkenemiseen. Näköpiirissä ei ole menetelmiä, joilla kansainvälinen yhteisö voisi estää maailman suuria köyhiä maita ja niiden satoja miljoonia kansalaisia parantamasta elintasoaan. Vuonna 1992 pidettiin Rio de Janeirossa maailmanlaajuinen ympäristö- ja kehityskonferenssi. Tuolloin näytti, että uhkat otettiin vakavasti. Nyt tiedämme, että haasteisiin ei ole maailmanlaajuisesti vastattu. Uudesta välinpitämättömyydestä kieli myös vuonna 2002 Johannesburgissa pidetty vastaava konferenssi, jonka tulokset jäivät laihoiksi.

Maailma näyttää jakautuvan selvästi ilmasto- ja luonnonvarapolitiikassa niihin, jotka uskovat teknologisen kehityksen ratkaisevan ongelmat ja toisaalta niihin, jotka katsovat tarvittavan entistä enemmän yhteisiä toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja luonnonvarojen riittävyyden turvaamiseksi. Me uskomme, että tarvitaan molempia. Politiikan mentävä aukko on niin ympäristöteknologian kehittämisessä, luonnonvarojen kestävän hyödyntämisen edistämisessä kuin yleensäkin globaalissa energia- ja ilmastopolitiikassa. Näiden reittien kautta voidaan vaikuttaa kehitykseen, joka epäilemättä vaikuttaa elämäämme vuosi vuodelta enemmän ja enemmän - mm. kalliinpampana energiana. Jäätiköt sulavat ja merenpinta nousee, mutta romahdusta ei näytä tulevan vuoteen 2020 mennessä. Silti ympäristöllä on meille joka päivä yhä suurempi merkitys.

Arvoilmasto on ja pysyy

Vaikka yhteiskunta ja maailma ympärillä muuttuu, ei perusarvokysymyksissä ole nähtävissä kuin korkeintaan pieniä painotusmuutoksia. Suomalaisten perusarvot tuntuvat pysyvän varsin muuttumattomina vuosikymmenistä toiseen. Edelleen suurin osa suomalaisista allekirjoittaa sanonnan "on lottovoitto syntyä suomalaiseksi". Eikä syyttä. Suomi on noussut eri hyvinvointi- ja kilpailukykymittaritilastoissa kärkisijoille.

Tietysti on tunnustettava, että suomalaisuudesta on liki yhtä monta tulkintaa kuin on tulkitsijaakin. Vahva tunne suomalaisuudesta ja suomalaisuuden tulkitseminen myönteiseksi ominaisuudeksi mahdollistaa kahtalaisen asennoitumistavan globaalin maailman kohtaamiseen. Suomalaisuuden tunne voi toimia itsetuntoa kohottavana ja sitä kautta avautumiseen kannustavana ja mahdollistavana tekijänä. Silloin kansainvälisyys ja vieraat vaikutteet otetaan positiivisesti vastaan oman kulttuuriperinnön rinnalle.

Toisaalta sulkeutuvaan kansallismielisyyteen painottuva suomalaisuus voi olla vaikeuttamassa aktiivista sopeutumista globaaliin vuorovaikutukseen niin taloudessa kuin muillakin elämänalueilla. Sellainen suomalaisuus näkee vieraat vaikutteet nollasummapelinä; uusi tulee korvaamaan vanhaa.

Suhtautuminen talouden kansainvälistymiseen tulee olemaan tämän vuosikymmenen poliittisia jakolinjoja vetävä kysymys. Paljolti on kysymys laajemminkin asenteesta muutokseen, joka on aina poikkeama perustilasta, pysyvyydestä. Muutoshalun perusedellytys on turvallisuuden tunne; vain perusluottamus mahdollistaa muutoksen näkemisen mahdollisuutena. Ikääntyvän Euroopan ja Suomen lisähaaste on siinä, että turvallisuushakuisuus kasvaa iän myötä. Samaan aikaan kun väestön määrällinen painopiste siirtyy vanhempiin ikäluokkiin, kokee talous ja yhteiskunta suuria uudistumispaineita. Entistä tärkeämpää on ratkaista turvallisen muutoksen yhtälö.

Arvojen ja eletyn todellisuuden välisen ristiriidan syvyys ilmentää onnellisuuden astetta sekä sitä, miten hyvin tai heikosti oma elämänhallinta toimii. Henkisten arvojen nousua materiaalisten arvojen ohi on ennustettu 2000-luvun trendiksi. Samaan aikaan kun työssä ja taloudessa vaatimukset kovenevat koko ajan, puhutaan yksilökohtaisista henkisistä tekijöistä entistä enemmän. Halutaan laatuaikaa läheisten kanssa, halutaan kehittää itseä kokonaisvaltaisesti ja halutaan olla oman elämän kapellimestareita. Omia tunteita kuunnellaan ja työyhteisöllekin asetetaan viihtymisvaatimuksia.

Näemmekö todellisen henkisten arvojen renessanssin? Kyllä, ainakin niiden osalta joilla on siihen varaa. Henkisten arvojen korostuminen on eräänlainen elämänhallintamekanismi, mutta siihen on varaa lähinnä vain materiaalisesti vahvimmilla ryhmillä. Maslowin tarvehierarkia on edelleen olemassa ja pyramidin huipulle pääsevät vain ne, joiden toimeentulo on turvattu ja sosiaalinen turvaverkosto toimii. Ääripäissä tarvehierarkiaa olevat ihmiset puhuvat eri kieltä ja elävät eri maailmoissa - molemmat tarpeet ovat kuitenkin yhtä todelliset ja odottavat täyttymistään. Molempiin on myös politiikan keinoin mahdollista vaikuttaa.

2. Osaava, kannustava ja huolehtiva Suomi

" Opintien on oltava tulevaisuudessakin avoinna kaikille varallisuuteen tai muuhun taustaan katsomatta. Verotuksen ja sosiaaliturvan uudistamisessa pitää pyrkiä mieluummin köyhyyden kuin varakkuuden ehkäisemiseen. Kannustinloukuista ja tilkkutäkkimäisistä järjestelmistä on siirryttävä kohtu perustuloa."

Keskusta on sivistysliike

Keskusta on sivistysliike. Tämä on keskeisin tekijä, joka erottaa sen muista materialismia korostavista poliittisista aatesuunnista. Santeri Alkio pani vuosisadan alussa toivonsa siihen, että yhteiskunta muuttuu paremmaksi ihmisten sisäisen muutoksen ja henkisen kasvun myötä.

Olemme syvästi tietoisia tästä perinteestä. Se on myös tätä päivää ja tulevaisuutta. Nykyisillä termeillä vanhaa sivistysideaa kuvaa hyvin elinikäinen oppiminen. Se on välttämätöntä työelämässä menestymiseksi ja selviytymiseksi. Mutta jatkuva oppiminen ja itsensä kehittäminen on myös tarpeen, jotta ihmiset voisivat elää täysipainoista elämää ja tulla vastuullisiksi kansalaisiksi. Sivistys on enemmän kuin tietoja ja taitoja. Se on tapa suhtautua ympäröivään maailmaan ja tulevaisuuteen - avoimesti, reilusti, ennakkoluulottomasti ja uutta oppien, mutta historia ja perinteet tuntien.

Opintien on oltava tulevaisuudessakin avoinna kaikille varallisuuteen tai muuhun taustaan katsomatta. Tämän kirjan kirjoittajat kuuluvat pääosin siihen sukupolveen ja tulevat sellaisista olosuhteista, joille yhteiskunnan takaama oikeus laadukkaaseen ja maksuttomaan opetukseen on mahdollistanut muun ohessa tämän kirjan kirjoittamisen.

Suomi on pieni ja nopeasti ikääntyvä kansakunta. Nuoria on tulevaisuudessa yhä vähemmän. Tämä kaikki korostaa sitä, että suomalaisten henkiset voimavarat ja osaaminen on saatava tehokkaasti käyttöön. Se asettaa erityisen suuren haasteen koulutusjärjestelmällemme sen kaikilla tasoilla.

Silti rohkenemme priorisoida: kaikkein tärkeintä on peruskoulu ja sen antamat oppimisen ja elämän eväät. Opintien alussa tapahtuvia laiminlyöntejä tai väliinputoamisia on myöhemmin lähes mahdotonta paikata. Liian moni jättää peruskoulunsa kesken tai ei eri syistä hakeudu sen jälkeen mihinkään jatkokoulutukseen. Tähän meillä ei kerta kaikkiaan ole varaa, mikäli aiomme säilyä kilpailukykymme osaamisesta ja sosiaalisesta eheydestä ammentavana maana.

1900-luvun sivistyspolitiikka Suomen menestyksen taustalla

Suomella on sanottu olevan kaksi vahvuutta: puu ja pää. Jälkimmäinen viittaa vahvaan osaamiseemme. Koulutustaso onkin nopeasti noussut: itsenäisyyden alkuvuosina ylioppilastutkinnon suoritti alle kaksi prosenttia ikäluokasta, 15 prosentin raja ylittyi 1960-luvulla ja 1990-luvulla päästiin jo yli 50 prosenttiin. Vastaavasti ammatillisen koulutuksen kasvu ja yliopistokoulutuksen voimakas laajentuminen 1960- ja 1970-luvuilla näkyvät nuorten ikäluokkien korkeassa koulutustasossa.

Koulutustason nousu on yksi kansataloutemme kasvun suurimpia selittäjiä. Vuosina 1950-2000 OECD-maiden keskimääräinen elintaso keskimäärin kolminkertaistui. Suomessa elintaso lähes viisinkertaistui. Koulutuksella on siten kiistatta ollut positiivinen vaikutus tuottavuuden ja talouden kehitykseen sekä koko yhteiskunnan hyvinvointiin.

Varoitamme kuitenkin liiallisesta koulutususkosta. Sanonnassa "kaikki eivät voi olla herroja" on vähintään puolet totta. Koulutuspolitiikkamme tavoite korkeakoulututkinnosta peräti 70 prosentille ikäluokasta tuntuu yliampuvalta. Ammatillinen osaaminen ja kädentaidot on nostettava uudelleen kunniaan. Eivät käytännön työt ole minnekään kadonneet.

Kevään 2003 PISA-tutkimuksen tuloksista voidaan todeta, että Suomessa peruskoulutus takaa varsin hyvin sen, että jokainen nuori voi omasta perhetaustasta ja koulupaikasta riippumatta saada laadukasta opetusta. Suomalainen nuori saa peruskoulusta tuhdit tiedolliset ja taidolliset eväät elämäänsä varten. Silti syytä huoleenkin on erityisesti koulutuksen alueellisten erojen kasvun johdosta.

Suomalaisen koulutusjärjestelmän tulisi tunnistaa ja tunnustaa oppilaiden joukosta huippuosaajat. Valitettavasti nykyisessä koulussa ei ole riittävästi mahdollisuuksia antaa lisäopetusta huippuoppilaille. Jos peruskoulu pystyisi tukemaan huippuosaajia tehokkaammin, myös uusia ja lahjakaita osaajia tulisi työmarkkinoille enemmän.

Samalla on huomattava, että lahjakkuuden lajeja on monia. Oppilas voi olla esimerkiksi sosiaalisesti lahjakas, jolloin hän on taitava tulkitsemaan sosiaalisia tilanteita. Lahjakkuus voi ilmetä myös vaikkapa kielissä, kädentaidoissa tai matemaattisissa aineissa.

Myös eri koulutasojen rahoituksen oikeudenmukaisuudesta on huolehdittava. Opetustoimen valtionosuus perusopetuksessa on laskenut prosentuaalisesti ja tämä on aiheuttanut perusopetuksen yksikköhinnan jälkeenjääneisyyden. Koulutuksen rahoitus on ollut hyvällä tasolla muun muassa ammatillisessa koulutuksessa ja ammattikorkeakouluopetuksessa. Näillä koulutusmuodoilla on mahdollisuuksia pitää opetustilat ja opiskeluvälineet ajanmukaisina. Perusopetuksen rahoituksen ongelmat näkyvät muun muassa siinä, että opettajat joutuvat usein kerjäämään ja keräilemään opetuksessa käytettävää materiaalia. Sivistysvaltion pitää huolehtia siitä, että julkisen rahan panostukset nousevat jatkossa turvaamaan yhä laadukkaampaa perusopetusta.

Yliopistoille autonomia, ammattikorkeakoulujen pysyttävä lestissään

Suomalaista korkeakoulujärjestelmää on kehitettävä niin, että tiedeyliopistojen ja ammattikorkeakoulujen roolit säilyvät selvinä. Ammattikorkeakoulut ovat luonteeltaan pääosin monialaisia ja alueellisia korkeakouluja, joiden toiminnassa korostuu yhteys työelämään ja alueelliseen kehittämiseen. Yliopistot huolehtivat tieteellisestä tutkimuksesta ja antavat siihen perustuvaa korkeinta opetusta.

Yliopistojen onnistumisen mittarina ei voi käyttää pelkästään sijoittumista kansainvälisissä kauneuskilpailuissa, vaikka erityisesti elinkeinoelämän piirissä niiden nimiin usein vannotaankin. Vaikka kaikki yliopistomme eivät ole maailman kärkeä, miten sitä sitten mitataankin, niillä on silti tärkeä yhteiskuntaamme palveleva tehtävä korkeiman opetuksen ja tutkimuksen tyyssijana.

Yliopisto- ja korkeakoulujärjestelmän kehittämisessä sosiaalidemokraattien ja osan elinkeinoelämää piirissä näyttää olevan vallalla usko suuruuden ekonomiaan. Silti valmius yliopistojen taloudellisen autonomian vahvistamiseen puuttuu.

Yliopistot ovat hallinnollis-taloudellisesti viimeisiä suljettuja linnakkeita yhteiskunnassamme. Tuore osoitus tästä on muualla yhteiskunnassa jo ajat sitten hyväksytyn tulospalkkauksen juurruttamisen vaikeus yliopistomaailmaan. Kannatamme yliopistojen taloudellisen autonomian selvää vahvistamista ja siihen liittyvän itseohjautuvuuden lisäämistä opetusministeriövetoisen, keskitetyn ja byrokraattisen hallintomallin sijaan.

Kun ikäluokat pienenevät, on selvää, että myös ammattikorkeakouluverkossa on sopeuttamistarvetta. Lisäksi pitää rohkeasti puuttua myös yliopistojen aloituspaikkamääriin ja niiden jakaantumiseen eri aloille. Nuoria ei pidä kouluttaa sellaisille aloille, joissa työllistyminen on lähes mahdotonta. Tämänkin vuoksi korkeakoulujen ja muun yhteiskunnan vuoropuhelun vahvistaminen on tärkeää.

Kun ammattikorkeakouluverkkoa muokataan, on pidettävä huoli siitä, ettei se vaaranna aluekehitystä ja luo perusteetonta epätasa-arvoa alueiden välillä. Ovathan nykyiset ammattikorkeakoulut kuten yliopistotkin toimineet vahvoina alueellisina vetureina ja kehittämisyksikköinä. Lisäksi tällä on voitu taata korkeakoulutuksen saatavuus kaikkialla Suomessa.

Ammattikorkeakoulut ovat Ahon hallituksen luomus reilun kymmenen vuoden takaa. Niiden on pysyttävä lestissään ja koulutettava käytännönläheisiä osaajia elinkeinoelämän ja muiden työmarkkinoiden tarpeisiin alueellinen vaikuttavuus huomioiden, ei pyrittävä yliopistollisemmiksi kuin yliopistot itse.

Huipputulokset kansainvälisissä koulutustutkimuksissa ovat luoneet pohjaa sille, että suomalaisella koulutuksella olisi mittaamattomat kansainväliset vientimarkkinat. Kunnia kuuluu pitkälti peruskoulullemme, mutta korkeakoulusektorimmekin voisi sitä niittää. Nykyisen lainsäädäntömme mukaan tutkintoon johtavan opetuksen tulee kuitenkin olla maksutonta. Pattitilanne on purettava siten, että myös koulutuspalvelujen vienti voisi toteutua. Myös koulutuspalveluista on voitava saada tulovirtaa, mikä vahvistaisi korkeakoulujemme tulopohjaa ja sitä kautta myös perusopetuksen laatua.

Tähän liittyy muun muassa keskustelu lukukausimaksujen käyttöönotosta ETA-alueen ulkopuolisille opiskelijoille, joiden käyttöönottoa kannatamme. Miksi meidän pitäisi tarjota laadukasta koulutustamme ilmaiseksi, kun muutkaan sitä eivät tee? Vähävaraisten mutta lahjakkaiden ulkomaalaisten opinnot on turvattavissa joka tilanteessa.

Lukukausimaksujen käyttöönottoa ETA-alueen ulkopuolisille opiskelijoille ei tule nähdä ovena, joka väistämättä johtaisi lukukausimaksujen käyttöönottoon myös suomalaisille opiskelijoille. Suomalaisen korkeakouluopetuksen tulee jatkossakin olla kaikista sosiaaliryhmistä tulevien ulottuvilla.

Ajautuminen tilanteeseen, missä kovin moni akateeminen opiskelija katsoo tarpeelliseksi suorittaa kaksi tutkintoa, ei kerro vain tiedonjanosta. Pääsääntöisesti yhden tutkinnon on riitettävä. Korkeakoulujen opintoja ja opintojen ohjausta on kehitettävä niin, että yksi tutkinto tarjoaa riittävän monipuoliset valmiudet työelämään.

Kahden ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaminen on kuitenkin viime vuosina lisääntynyt ja suorittajia on jo useita tuhansia. Tämä on ongelmallinen asia sekä kansantalouden että myös nuorten oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Jatkossa meillä on entisestä vähemmän jaettavaa ja on pohdittava rajoja, mihin asti valtion rahkeet maksaa, riittävät. Lisäksi toisen samantasoisen korkeakoulututkinnon suorittaja vie aina yhden opiskelupaikan, joka on useimmiten pois niiltä nuorilta, joilla ei ole vielä yhtään tutkintoa.

Suomalaisen yhteiskunnan kannalta on tärkeää, että opintie esikoulusta tohtorin hattuun saakka säilyy maksuttomana. Tämä on myös suomalaisen osaamisen peruskivi, jonka avulla on pystytty ammentamaan lahjakkaita ihmisiä riippumatta asuinpaikasta, varallisuudesta tai sukupuolesta. Resurssien rajallisuuden takia on kuitenkin todennäköistä, että joudumme tulevaisuudessa harkitsemaan lukukausimaksun käyttöönottoa toista samantasoista korkeakoulututkintoa opiskelevalle. Mikäli tähän mentäisiin, olisi huolehdittava stipendi- ja opintotukijärjestelmien kehittämisestä niin, että rahapussi ei muodosta estettä opiskelulle, jos siihen muuten on halua, kykyä ja tarvetta.

Verotus voi kannustaa

Osaamiseen perustuvan Suomen menestymisstrategia tarvitsee toimiakseen verotuksen, joka kannustaa työntekoon sekä yrittämiseen ja joka mahdollistaa hyvinvointiyhteiskunnan rahoituksen. Osaaminen ja työnteko turvaavat hyvinvointiyhteiskunnan palvelut, ei korkea verotus. Suomessa verotus kiristyi laman aikana ja on edelleen lamaa edeltävää tasoa korkeammalla. 1980-luvun lopulla Suomen veroaste oli keskimäärin noin 40 prosenttia. Tällä hetkellä se on noin 43 prosenttia.

Viime vuosina Suomessa on panostettu työn verotuksen keventämiseen, sillä kireää työn verotusta pidetään työllisyyden kannalta ongelmallisena. Tehdyillä veronkevennyksillä yhdessä muiden toimien kanssa on onnistuttu parantamaan työllisyyttä. Veronkevennyksien jälkeenkin Suomessa työn verotus on edelleen OECD-maiden kireimpiä. Työn kokonaisverotus uhkaa kuitenkin kiristyä merkittävästi vuoteen 2030 mennessä eläkevakuutusmaksujen nousun vuoksi.

Tämä kehitys uhkaa työllisyyttä ja talouskasvua, sillä työn verotuksen kiristyminen heikentää kannustimia työntekoon ja osaamisen kehittämiseen. Lisäksi työn korkea verokiila vähentää yritysten halua työllistää. Tämän vuoksi on joko hillittävä eläkevakuutusmaksujen nousua tai kompensoitava sitä keventämällä vastaavasti ansiotulojen verotusta.

Pitkällä aikavälillä ansiotuloverotuksen voimakas keventäminen heikentää mahdollisuuksia hyvinvointipalveluiden järjestämiseen. Sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta paras vaihtoehto olisi ryhtyä hillitsemään eläkemaksujen nousua eläkejärjestelmää uudistamalla. Ansiotuloverotuksen jonkin asteinen keventäminen on kuitenkin perusteltu keino tukea kasvua ja työllisyyttä pitkällä aikavälillä. Kevennykset on toteutettava sopusoinnussa pitkän aikavälin talous- ja työllisyystavoitteiden kanssa, ei vain ostovoiman lisäämiseksi lyhyellä aikavälillä.

Työtulojen progressiivinen verotus ja pääomatulojen suhteellinen verotus on ongelmallinen siinä suhteessa, että korkeita työtuloja verotetaan paljon ankarammin kuin esimerkiksi vuokratuloja. Osinkojen verotus on kiristynyt, koska niitä verotetaan nykyisin osittain kaksinkertaisesti. Poliittisessa vasemmistossa on haluja kiristää pääomatulojen kuten osinkojen verotusta, jotta työtulojen ja pääomatulojen verotus lähentyisivät toisiaan. Tämä on ongelmallista, sillä kansainvälisen verokilpailun vuoksi pääomien verotuksen on oltava kilpailukykyisellä tasolla kilpailijamaihimme verrattuna. Osinkoverotuksen kiristäminen vähentäisi myös kannustimia yrittäjyyteen. Omistajayrittäjien verotus on nyt Suomessa eurooppalaisittain kilpailukykyisellä tasolla. Yrittäjien verotus on pidettävä myös tulevaisuudessa yrittämiseen kannustavana.

Professori Kari S. Tikka on arvioinut, että Suomessa voitaisiin siirtyä tasaveroon seuraavalla vuosikymmenellä, jos tasaveron käyttö yleistyy lähialueillamme. Tulevaisuudessa mahdollisesti toteutuva tasaveromalli ei olisi todellinen tasavero, sillä pienimmät tulot olisivat joko verosta kokonaan vapaita tai niitä verotettaisiin yleistä verokantaa alemmalla tasolla. Tasaveroa on pidetty ongelmallisena yhteiskunnallisen tasa-arvon kannalta, koska sen tuloja tasaava vaikutus ei olisi niin suuri kuin nykyisellä progressiivisella verotuksella.

Tätä taustaa vasten on erityisen mielenkiintoista, että SDP:n puheenjohtaja, valtiovarainministeri Eero Heinäluoma on ajamassa Suomeen eräänlaista tasaveroa esittäessään, että tuloverosta päättäisivät jatkossa eduskunnan sijasta kunnanvaltuustot. Kunnallisverohan on edelleen tasavero, vaikka sen progressiiviset piirteet ovatkin kunnallisverosta tehtävien vähennysten korotusten myötä vahvistuneet. Heinäluoman kuntaveromalli johtaisi toteutuessaan siihen, että kunnat pyrkisivät luomaan itsestään veroparatiiseja asukkaiden houkuttelemiseksi. Kauniainen saisi pian seuraa. Eikä veroparatiisien luominen - toisin sanoen mahdollisimman alhaisella veroprosentilla kituuttaminen - todellakaan olisi omiaan turvaamaan heikoimmassa asemassa olevien kansalaisten tarvitsemia palveluita.

Mielestämme tasaveroa voidaan pitää yhtenä vaihtoehtona siinä tapauksessa, että siihen yhdistettäisiin perustulo. Tämä järjestelmä kannustaisi työntekoon ja osaamisen kehittämiseen. Perustulo voisi olla joko kansalaispalkka tai negatiivinen tulovero, jossa valtio maksaa tietyn rajan alla olevista tuloista verotukea. Perustulo vähentäisi eriarvoisuutta ja kannustaisi työntekoon, sillä pienistäkin työtuloista jäisi käteen aina enemmän kuin työttömyydestä. Verotuksen ja sosiaaliturvan uudistamisessa pitää pyrkiä mieluummin köyhyyden kuin varakkuuden ehkäisemiseen.

Tällä hetkellä kannustinongelmat koskevat erityisesti perheitä, joissa työmarkkinatuella oleva puoliso saa lisätuloja. Tulonsiirtojen ja tulosidonnaisten palvelumaksujen muutokset johtavat siihen, että perheen tulot voivat jopa pienentyä toisen puolison työllistyessä.

Tulevilla vaalikausilla on jatkettava ansiotuloverotuksen keventämistä kaikissa tuloluokissa sekä tehtävä kohdennettuja verotuksen kevennyksiä rakenteellisten ongelmien ratkaisemiseksi muun muassa perintö- ja lahjaverotuksessa. Tämä on myös välttämätöntä, jotta 75 prosentin työllisyysastetavoite toteutuisi. Verotuksen suurimmat rakenteelliset ongelmat liittyvät matalapalkkaisen työn kysyntään sekä korkeimpiin marginaaliveroihin.

Katsomme myös, että matalapalkkatukikokeilu olisi säädettävä pysyväksi, ja se olisi ulotettava koskemaan kaikkia työntekijöitä. Keskitetyn tupo-järjestelmän johdosta eri alojen tuottavuuskehitys ei ole näkynyt palkkakehityksessä ja siitä on seurannut pysyviä vääristymiä, mikä näkyy heikossa työllisyyskehityksessä tietyillä matalapalkka-aloilla. Tätä voidaan korjata vain nyt rajoitetusti voimaan otetun matalapalkkakokeilun avulla.

Korkeimpien marginaaliverojen osalta vähintään puolet kuuluu työn tekijälle. Korkeimpia marginaaliveroja on laskettava, jotta osaamista vaativa työpaikat säilyisivät Suomessa ja ulkomaalaisia osaajia olisi helpompi houkutella tänne töihin.

Lisäksi tulisi etsiä keinoja olemassa olevien tulo- ja kannustinloukkujen poistamiseksi. On tärkeää, että seuraavakin hallitus kykenee tekemään useiden vuosien veropäätöksiä kerralla, jotta rakenteellisten uudistusten tekeminen helpottuisi näiden veronkevennysvarojen puitteissa.

Vieläkin aktivoivampaan työttömyysturvaan

On toimivien työmarkkinoiden merkki, jos siirtymäaika työstä työhön on lyhyt. Suomessa työmarkkinat eivät tältä osin toimi kunnolla. Meillä on esimerkiksi paljon pitkäaikaistyöttömyyttä. Lisäksi työttömät ovat jakaantuneet vahvasti ansiosidonnaisella päivärahalla oleviin ja työmarkkinatuella oleviin. Pitkäaikaistyöttömien työpanokselle ei ole Suomessa riittävästi kysyntää. On luotava heidän työpanokselleen samanaikaisesti kysyntää esimerkiksi matalapalkkatuella, kun aktivoimme työttömiä työnhakuun.

Työmarkkinatuella olevista moni joutuu turvautumaan toimeentulotukeen. Tulo- ja kannustinloukut koskevat erityisesti työmarkkinatukea ja toimeentulotukea saavia henkilöitä, sillä pienten lisätulot ja etuuksien yhteensovittaminen ja myöntämiskäytännöt aiheuttavat usein tulo- ja kannustinloukkuja.

Työttömyysturvajärjestelmäämme on pidetty jossain määrin passivoivana. Tällä vaalikaudella sitä on kehitetty aktivoivampaan suuntaan. Muutosturva on otettu käyttöön. Irtisanotulla on tällöin mahdollisuus saada korkeampaa päivärahaa, jos hän osallistuu työllistymisohjelman tekoon ja sovittuihin toimenpiteisiin. Aktiivista palkitaan siitä, että hän pyrkii nopeuttamaan siirtymistä uuteen työhön. Lisäksi työttömiä kannustetaan työnhakuun asumistuen muutoksella siten, että työllistymisen jälkeen kolmen kuukauden ajan on mahdollista saada korkeampaa asumistukea.

Työmarkkinatuki on myös muutettu aktivoivaksi. Vastikkeettomalle työmarkkinatuelle on asetettu enimmäiskesto 500 päivää tai työttömyyspäivärahakauden jälkeen 180 päivää. Näin pyritään aktivoimaan työttömiä työnhakuun tai osallistumaan koulutukseen. Alle 25-vuotiaiden nuorten työttömien kohdalla on otettu käyttöön yhteiskuntatakuu, jolloin heille pyritään järjestää työ-, koulutus- tai harjoittelupaikka kolmessa kuukaudessa. Alle 25-vuotiailla nuorilla on työmarkkinatyön ehtona myös velvollisuus hakea koulutuspaikkaa.

Mielestämme työn tekemisen tulee olla aina kannattavampaa kuin passiivisuuden. Työttömiä olisi kannustettava työllistymään. Viiden sadan päivän työttömyysjaksoa voidaan pitää liian pitkänä. Tässä ajassa ihminen on vaarassa passivoitua, mikä voi johtaa syrjäytymiseen yhteiskunnasta. Olisi harkittava tulisiko työmarkkinatuen tai ansiopäivärahan saajia aktivoida osallistumaan työnhakuun, kuntoutukseen tai koulutukseen jo esimerkiksi puolen vuoden työttömyyden jälkeen. Lisäksi olisi vietävä eteenpäin yhteistyössä työmarkkinajärjestöjen kanssa Raimo Sailaksen työllisyystyöryhmän esitystä työttömyysturvan porrastamisesta joko työuran keston tai työttömyyden keston mukaan. Tuki voisi olla työttömyyden alussa nykyistä korkeampi, mutta se alenisi työttömyyden pitkittyessä. Tämä vähentäisi turvan passivoivaa vaikutusta.

Tulonsiirtojärjestelmän tavoitteena on vähentää köyhyyttä ja luoda tasa-arvoa, mutta se voi myös vähentää kannustavuutta hakeutua työmarkkinoille. Vaatimukset tulonsiirtojärjestelmän kannustavuuden lisäämisestä ovat kasvaneet laman jälkeen. Tulo- ja kannustinloukut vaikuttavat monissa tapauksissa siihen, kuinka aktiivisesti henkilö hakee töitä. Jos haluamme painottaa tulonsiirtojen kannustavuutta, yhteiskunta eriarvoistuu taloudellisesti nykyistä enemmän. Nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän radikaali uudistaminen tavalla, jossa kannustavuuden ja tasa-arvon tavoitteet yhtyvät, voitaisiin tehdä siirtymällä perustuloon.

Kannustinloukuista perustuloon

Nykymuotoinen sosiaaliturvajärjestelmämme on rakentunut paloittain. Mallia on tässäkin haettu etenkin Ruotsista. Suomessa tosin hyvinvointivaltion ja sen osana sosiaalisten tulonsiirtojen kehittyminen on tapahtunut muita Pohjoismaita myöhemmin ja hitaammin. Vasta 1960-luvun raju rakennemuutos muokkasi Suomesta elinkeino- ja väestörakenteeltaan kaupungistuneen ja teollistuneen yhteiskunnan.

Tulonsiirtoja on lisätty, laajennettu ja korotettu etenkin toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Järjestelmä kattaa lähes kaikki ajateltavissa olevat elämäntilanteet joko perusturva- tai ansiosidonnaisten etuuksien muodossa. Samalla siitä on tullut vaikeasti hallittava ja heikosti omatoimisuuteen ja tulojen ansaitsemiseen kannustava. Yhteensovitus verotuksen kanssa aiheuttaa kannustin- ja väliinputoamisongelmia. Palkkatyön varaan luotu sosiaaliturvan rahoitusperusta on myös suurten muutospaineiden kohteena.

Keskustelu niin kutsutusta kansalaispalkasta, perustulosta tai negatiivisesta tuloverosta sosiaaliturvan järjestämisen vaihtoehtona on viime aikoina ollut vaimeaa. Varsinkin 1990-luvulla laman ja sitä seuranneen suurtyöttömyyden jälkimainingeissa perustuloa kehiteltiin ahkerasti niin keskustan piirissä kuin muuallakin.

Perustulolla ymmärretään sosiaaliturvaa, joka kuuluisi jokaiselle ilman tarveharkintaa ja siihen liittyvää yhteiskunnallista kontrollia. Se voisi korvata nykyiset perusturvaetuudet, kuten toimeentulotuen, opintotuen, työttömyysturvan peruspäivärahan, työmarkkinatuen ja kansaneläkkeen. Perheiden ja asumisen aiheuttamat tarpeet olisi nivottava järjestelmään erikseen.

Perustuloa perustellaan kannustavuudella: vähäistenkin työtulojen hankkiminen sen päälle jättäisi hyödyn ansaitsijalle ilman, että perustulo leikkautuisi ainakaan kovin jyrkästi pois. Olemassa olevia etuusjärjestelmiä kritisoidaan aiheellisesti joko-tai-ajattelusta, joka taipuu huonosti monimuotoistuviin elämäntilanteisiin. Tarvitaan sekä-että-mallia.

Perustulolla oli ja on myös voimakkaita vastustajia. Heidän lähtökohtansa on, että palkkatyön tulee olla sosiaaliturvan rahoituksen perusta ja myös oikeutus sen saamiselle. Vastustajien mielestä vastikkeettoman rahan antaminen johtaisi vain lisääntyvään passiivisuuteen ja yhteiskunnan varoilla elämiseen. Samalla etuuksien ja niiden rahoituksen yhteys hämärtyisi. Perustuloajattelun kritiikki kumpuaa säännöllisessä palkkatyössä olevien "eduista". Se on voimakkainta sosialidemokraattien ja työmarkkinajärjestöjen keskuudessa.

Nykyisen tai edellisten hallitusten ohjelmiin ei perustuloa tai edes sen sukuista sosiaaliturvajärjestelmää ole tavoitteeksi kirjattu. Sen sijaan on tehty lukuisia selvityksiä ja myös eräitä oikeansuuntaisia päätöksiä sosiaaliturvajärjestelmien ja verotuksen yhteensovittamisen parantamiseksi. Niillä on pyritty erityisesti poistamaan kannustinloukkuja ja ehkäisemään tilkkutäkkimäisen sosiaalietuusjärjestelmän aiheuttamia väliinputoamistilanteita. Nykyistä sosiaaliturvan tilkkutäkkiä ei kokonaisuudessaan hallitse paraskaan asiantuntija.

Perustelut perustulon puolesta ja sitä vastaan osoittavat, että kysymys on paljon enemmästä kuin vain sosiaalisten tulonsiirtojen nimestä. Kysymys palautuu viime kädessä siihen, millainen käsitys ihmisistä ja heidän motiiveistaan meillä on? Olemmeko passiivisia sosiaalituilla eläjiä, jos siihen tarjoutuu mahdollisuus? Vai haluammeko sittenkin kehittää itseämme, opiskella, tehdä työtä vaikka vähemmänkin tai yrittää, kunhan sosiaaliturva ja verotus vain tunnistaisi ja tunnustaisi tällaisen monimuotoisuuden sekä kannustaisikin siihen. Jälkimmäisen ajattelutapa sopii mielestämme keskustalaiseen arvomaailmaan.

Yhdessä suhteessa perustulon vastustajien argumentit ovat olleet jo kauan vanhentuneita. Sekä omaan perustuslakiimme että ihmisoikeussopimuksiin kirjattu subjektiivinen oikeus välttämättömään toimeentuloon tarkoittaa sitä, että meillä on jo nyt voimassa eräänlainen perustulo, mutta ilman sen myönteisiä kannustavuuteen liittyviä piirteitä. Mahdollisuus yhteiskunnan varoilla elämiseen, vaikkakin niukasti, on jo nyt jokaisella, joka sitä haluaa.

Perustulotyyppiseen sosiaaliturvamalliin siirtyminen näyttää kaikesta huolimatta vääjäämättömältä, mutta osin eri syistä kuin aiemmin. Tähän vaikuttaa ensinnäkin väestön ikääntyminen ja sen aiheuttama paine ylipäätään sosiaaliturvan rahoitukselle. Vuonna 2030 meillä on 65-vuotiaita 600 000 enemmän ja työikäisiä 400 000 vähemmän kuin nyt. Sosiaaliturvamaksuja ja osin veroja on siis maksamassa miljoona ihmistä vähemmän kuin nyt.

Vielä suurempi syy sosiaaliturvajärjestelmän uudistamiseen on kuitenkin tässä: Palkkatyö yhteiskunnallisen järjestyksen ja sosiaaliturvan järjestämisen perustana näyttää murenevan nopeasti työn ulkoistamisen ja yrittäjämuotoisen työnteon yleistymisen myötä. Samaan suuntaan ovat jo pidempään vaikuttaneet epätyypillisten työsuhteiden, kuten osa-aikaisten ja lyhyiden määräaikaisten työsuhteiden yleistyminen.

Vauhtia tälle antavat etätyön mahdollistavien tieto- ja viestintäjärjestelmien kehitys. Työtä voidaan tehdä nykyistä helpommin kotona tai alueilla, joilta "vanhat" työpaikat ovat hävinneet. Etätyön lisääntyminen voisi siten parantaa työn ja perhe-elämän yhteensovittamismahdollisuuksia sekä tasapainottaa alueellista kehitystä. Sen vaikutukset ovat tältä osin pääosin myönteisiä.

Mutta samalla ulkoistaminen ja yrittäjyys yhdistettynä myös työsuhteissa tapahtuvan työn epätyypillistymiseen merkitsevät, että eläke- ja sosiaaliturvien rahoitus ei voi nykyiseen tapaan rakentua työsuhteessa tehdystä työstä saatuihin palkkoihin ja niistä perittäviin maksuihin ja veroihin.

Teollisen yhteiskunnan oloihin luodut sosiaalipoliittiset järjestelmät ylipäätään olettavat edelleen ihmisten elämänkaaren jäsentyvän selvärajaisiin vaiheisiin, kuten lapsuuteen, nuoruuteen ja kouluttautumisen kauteen, työikään ja eläkevuosiin. Todellisuus taipuu yhä harvemman kohdalla tähän kaavaan. Siksi myös toimeentuloturvalta edellytetään aiempaa huomattavasti suurempaa joustavuutta.

On vaikea sanoa, millainen uuden etuus- ja rahoitusjärjestelmän tulisi olla. Sen valmisteleminen on joka tapauksessa aloitettava. Selvää on, että pohdinnat kansalaispalkasta, perustulosta tai negatiivisesta tuloverosta asettuvat aivan uuteen valoon tulevaisuudessa, jossa perinteisen palkkatyön asema joka tapauksessa muuttuu - ja hyvä niin.

Askeleita nykyistä yksinkertaisemman, selkeämmän ja kannustavamman sosiaaliturvan suuntaan olisi otettava nopeasti. Ne olisivat perusteltuja kannustinloukkujen purkamiseksi, vaikka kaikki eivät hyväksyisikään tavoitteeksi perustulojärjestelmää.

Ensinnäkin toimeentulotuen perusosa, johon ei sisälly varsinaista tarveharkintaa, pitäisi siirtää Kansaneläkelaitoksen hoidettavaksi muiden keskeisten perusturvaetuuksien tavoin. Samalla kuntien sosiaalitoimen niukkenevia voimavaroja voitaisiin kohdentaa ihmisten auttamiseen kaavamaisen rahanjaon sijasta.

Toinen tarpeellinen askel on asumistukijärjestelmän uudistaminen. Nykyisin asumistuki myönnetään "asuntokohtaisesti". Siihen vaikuttavat muun muassa kotitalouden koko, tulot, varallisuus, asunnon sijaintikunta, neliövuokra, pinta-ala ja valmistumisvuosi. Käytännössä tuen sekavat ja monimutkaiset määräytymisperusteet ovat äärimmillään johtaneet tilanteisiin, joissa asuntoihin on rakennettu väliseiniä asumistuen maksimoimiseksi. Samoin tuki voi asuntoa vaihdettaessa aleta, vaikka vuokra säilyy ennallaan. Asumustuki on DDR-henkinen kouluesimerkki siitä, kuinka yhteiskunta tietää parhaiten, miten ja missä ihmisten tulisi asua.

Asumistuki on kuitenkin käytännössä kiinteä osa perusturvaamme. Asumistuen saajia on noin 150 000 ja heistä 65 prosenttia on työttömiä. Asumistuki olisikin syytä uudistaa niin, että sen määräytymisperusteina huomioitaisiin ainoastaan tuensaajan tulot ja varallisuus, perheen koko ja asunnon sijainti. Tähän Suomea kannusti äskettäin maaraportissaan myös OECD. Sen, millaisessa asunnossa ihmiset haluavat asua, tulisi olla heidän itsensä päätettävissään ilman, että sillä on vaikutusta asumistuen tasoon.

Perustulo voisi antaa uuden mahdollisuuden kohentaa myös kaikkein pienimpiä eläkkeitä tai pelkkää kansaneläkettä saavien ihmisten asemaa ja estää heidän ajautumistaan pysyvään köyhyysloukkuun. Talouskasvun hedelmät voisivat tässäkin suhteessa jakautua nykyistä oikeudenmukaisemmin.

On selvää, ettei yhteiskunta kykene eikä sen pidäkään taata mitään minimipalkkaa tulonsiirtoina kaikille. Myös perustuloon tarvitaan tarveharkintaa ja porrastusta sekä eri elämäntilanteiden huomioon ottamista. Aktiivisuudesta on palkittava tukea saataessa. Passiivinen pärjätköön vähemmällä.

3. Työmarkkinoiden pelisäännöt muuttuvat

"Hyvin toimivat työmarkkinat ovat kansantalouden kannalta keskeinen kilpailutekijä ja ihmisten kannalta hyvinvoinnin perusedellytys. Työpaikkarakenne kansantaloudessa ei ole pysyvä, eikä sitä tule eikä voi pitää muuttumattomana. Toimivilla markkinoilla vanhat työpaikat korvautuvat uusilla työpaikoilla. Työmarkkinoiden instituutioiden on toimittava niin, että siirtymä työstä työhön olisi mahdollisimman nopea ja ongel-maton. Yksilön ja yhteiskunnan kannalta tämä on paras ja kivuttomin vaihtoehto."

Pelkästään osaamisperustan vahvistaminen ja kannustavuuden lisääminen ei kuitenkaan riitä takaamaan tuottavuuden ja kilpailukyvyn kehitystä. Olemme tähänkin saakka olleet varsin vahvoja monien osaamisen voimavarojen suhteen; voimme viitata koulutustasoon, oppimistuloksiin ja tutkimus- ja tuotekehityspanostuksiin. Muutamaa sinänsä tärkeää teollisuuden alaa lukuun ottamatta tuottavuus on kuitenkin ollut korkeintaan keskitasoa. Syystä tai toisesta emme kykene käyttämään hyviäkään valmiuksiamme täysimääräisesti.

Globalisaation uudessa vaiheessa kotimarkkinoiden ja palvelutuotannon merkitys kasvaa erityisesti työllisyyden kannalta. Työpaikkojen syntyminen edellyttää myös vähemmän koulutusta vaativien, matalankin tuottavuuden työtehtävien syntymisen ja säilymisen edellytysten parantamista. Tämä voi onnistua vain, jos tällaisella työllä tuotettujen palveluiden ja tavaroiden hinta ei kohoa liian suureksi.

Talouskasvu, parempi työllisyys ja toimivammat palvelut edellyttää ennen muuta yrittäjyyden edellytysten vahvistamista. Vanhasen hallitus on tehnyt tässä suhteessa enemmän kuin ehkä yksikään edeltäjistään muun muassa verotuksen keventämiseksi, yrittäjien sosiaaliturvan kehittämiseksi ja byrokratian purkamiseksi. Mutta työ on vielä pahasti kesken. Ymmärrämme yrittäjyyden laajasti; kysymys ei ole vain firman pyörittämistä, vaan asenteesta, jolla työtä tehdään.

Globaalissa taloudessa pääomat, tavarat, palvelut ja ihmiset liikkuvat vapaasti yli rajojen. Tuotannon osittaminen ja hajauttaminen maailmanlaajuisesti on nykyisin mahdollista, joten työpaikat sijoittuvat sinne, missä se on tuottavinta ja edullisinta. Suomessa teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta on korkeampi kuin muissa EU:n vanhoissa jäsenmaissa keskimäärin. Näin ollen voi arvioida teollisen rakennemuutoksen jatkuvan ja teollisuustyöpaikkojen siirtyvän halvemman kustannustason maihin. Nyt on jo merkkejä myös korkean osaamisen työpaikkojen siirtymisestä näihin maihin.

Hyvin toimivat työmarkkinat ovat kansantalouden kannalta keskeinen kilpailutekijä ja ihmisten kannalta hyvinvoinnin perusedellytys. Työpaikkarakenne kansantaloudessa ei ole pysyvä, eikä sitä tule eikä voi pitää muuttumattomana. Toimivilla markkinoilla vanhat työpaikat korvautuvat uusilla työpaikoilla. Työmarkkinoiden instituutioiden on aikaansaatava se, että siirtymä työstä työhön olisi mahdollisimman nopea ja ongelmaton. Yksilön ja yhteiskunnan kannalta tämä on paras ja kivuttomin vaihtoehto.

Viime vuosina teollisuustyöpaikkojen vähentyessä uusia työpaikkoja on syntynyt erityisesti palvelualoille. Tärkeää olisi, että uusia työpaikkoja syntyisi korkeaa osaamista vaativille aloille, jotka ovat kannattavia Suomessa myös tulevaisuudessa. Mikäli uudet työpaikat ovat heikosti palkattuja palvelutöitä, voi se luoda epävarmuutta sekä vähentää ihmisten luottamusta toimeentuloonsa ja talouteensa ainakin, ellei sosiaaliturvaa ja verotusta uudisteta edellä kuvatulla tavalla. Sinänsä on kannatettavaa, että työpaikkoja syntyy myös matalamman tuottavuuden palvelutehtäviin.

Talouden kansainvälisen rakennemuutoksen sanotaan lisäävän pääoman neuvotteluvoimaa suhteessa työntekijöihin. Monissa tapauksissa tämä pitääkin paikkaansa. Työntekijät ovat suostuneet työehtojen muuttamiseen, jos heidän työpaikkansa pysyvyys turvataan. Tätä kehitystä tasapainottavana tekijänä voidaan pitää sitä, että Suomessa ja Euroopassa väestö ikääntyy ja osaavasta työvoimasta tulee pulaa. Tämä vahvistaa jälleen työntekijöiden neuvotteluvoimaa suhteessa työnantajiin.

Työmarkkinoiden häiriöttömän toiminnan kannalta on tärkeää työmarkkinainstituutioiden jatkuvuus. Uusiin haasteisiin sopeudutaan olemassa olevien instituutioiden puitteissa. Talouden perusrakenteiden muuttuessa on arvioitava rehellisesti ja ennakkoluulottomasti sitä, mitkä toimintatavat ja instituutiot ovat työmarkkinoilla toimivia ja miten niitä tulisi uudistaa. Uudistuksien tulisi koskea sopimustoiminnan puitteita sekä harjoitettavan sopimus- ja talouspolitiikan sisältöjä.

Kolmikanta loi vaurautta ja ongelmia

Suomen kansantalous menestyi suljetun talouden oloissa mallilla, jossa kolmikannassa valtion ja työntekijöiden sekä työnantajien edustajien kesken sovittiin palkoista sekä muista työnteon ja tuotannon reunaehdoista. Talouskasvu perustui pääomiin ja korkeaan investointiasteeseen sekä devalvaatioihin. Keskitetyt tuloratkaisut ja yleissitovat työehtosopimukset muodostivat ja muodostavat edelleen sopimusjärjestelmän keskeisen perustan.

Viime vuosikymmeninä kolmikannan tavoitteena on ollut täystyöllisyys ja kulutuskysynnän kasvattaminen. Suomea rakennettiin raskaan vientiteollisuuden ehdoilla, ja talousjärjestelmä muotoutui sen mukaiseksi. Toistuvat devalvaatiot ovat yksi esimerkki tästä politiikasta. Sen voi katsoa olleen onnistunutta, sillä se loi Suomeen vaurautta ja nosti suomalaisten elintasoa huomattavasti viime vuosisadalla.

Nykyinen työehtosopimusjärjestelmä on kyllä auttanut matalan inflaation saavuttamisessa, mutta sillä ei ole onnistuttu saavuttamaan riittävän hyvää työllisyyttä. Harjoitetun politiikan haittapuolena on ollut kotimarkkinoiden ja palvelualojen yritysten toimintaedellytysten heikkeneminen. Teollisuuden rakennemuutoksen vapauttamaa työvoimaa ei ole onnistuttu työllistämään kotimarkkinayrityksissä ja palvelualoilla, mistä on seurauksena korkea työttömyys. Tämä on johtunut ennen kaikkea siitä, että palkankorotukset on pidetty keskimääräisesti maltillisena. Erityisesti palvelualoilla työvoiman hinta on noussut liian korkeaksi, kun palkat ovat nousseet tuottavuuden kasvua enemmän.

Maltillisen palkkapolitiikan ja devalvaatioiden vuoksi suomalaisten ansiotaso on myös jäänyt jälkeen muista Länsi-Euroopan maista. Vähäinen kotimarkkinayritysten kilpailu on jättänyt Suomeen korkean hintatason, mikä yhdistettynä matalaan ansiotasoon ja korkeaan verotukseen on johtanut siihen, että suomalaisten ostovoima on vanhojen EU-maiden häntäpäätä.

Kohti paikallista sopimista

Järjestäytymisaste on jatkanut viime vuodet nopeaa laskuaan. Yhä useampi meistä ei näe tarvetta liittoutua. Turvaa kyllä haetaan, mutta se halutaan tehdä neutraalisti. Hyvä esimerkki tästä on Loimaan kassan suosio.

Työmarkkinoilla tarvitaan myös tulevaisuudessa pitkäjänteistä ja ennustettavuutta luovaa sopimista. On kuitenkin perusteltua, että siirryttäisiin nykyisestä keskitetystä sopimusjärjestelmästä kohti hajautetumpaa järjestelmää, jossa voitaisiin ottaa huomioon enemmän toimiala- ja yrityskohtaisia eroja muun muassa palkanmaksukyvyssä. Sopimuksia tehtäisiin keskusjärjestö-, liitto- ja yritystasolla.

Laajamittaisesti käytettynä paikallinen sopiminen olisi yksi keino luoda työmarkkinoille työpaikkakohtaista joustavuutta tuotantoon ja sopeutumiseen kysynnän vaihteluihin. Nykyisin tätä joustavuutta on haettu lisäämällä epätyypillisiä työsuhteita kuten määräaikaisuuksia ja pätkätöitä sekä yhtiöittämällä perinteistä palkkatyötä.

Paikallisesta sopimisesta on olemassa hyviä esimerkkejä. Sitä on esimerkiksi käytetty neljällä työpaikalla viidestä työajoista sopimiseen. Lisäaskeleita yrityskohtaisen sopimisen lisäämiseen otettiin vuoden 2004 tuloratkaisussa, jossa annettiin alakohtaisesti mahdollisuus laajempaan paikalliseen sopimiseen. Työmarkkinajärjestelmän uudistusten olisi oltava työmarkkinaosapuolten hyväksyttävissä. Jos osapuolet eivät kykene sopimaan järjestelmän uudistuksesta, muutokset voivat toteutua myös markkinapaineiden seurauksena.

Paikallisesta sopimisesta on myös huonoja kokemuksia. Se edellyttää luottamusta työntekijöiden ja työnantajien välillä siitä, että kummatkin ovat tasavertaisia sopimuskumppaneita eikä sopimuksia tehdä toisen osapuolen sanelemana tai toisen kustannuksella. Luottamuksen puuttuminen työmarkkinaosapuolten välillä näkyi erityisesti pahoin pitkittyneessä paperiteollisuuden kiistassa keväällä 2005.

Laajamittaista paikallista sopimista on vastustettu siksi, että se lisäisi liikaa työnantajien valtaa. Tämä voidaan estää sopimalla työntekijöitä turvaavista sopimuskäytännöistä ja tiedonsaantioikeuksista, kuten esimerkiksi siitä, että riitatilanteissa noudetaan aina työehtosopimuksen mukaisia sopimusehtoja. Lisäksi työnantajan sanelumahdollisuuksia vähentää se, että väestön ikääntyessä ja pulan osaavasta työvoimasta uhatessa työnantajalle on yhä tärkeämpää säilyttää työyhteisön hyvä henki ja pitää kiinni osaavasta työvoimasta.

Yrityskohtainen sopiminen voisi olla mahdollista joko rajoittamatta kaikissa tilanteissa tai sitten tilanteissa, jossa muutoin joudutaan henkilöstön irtisanomisiin tai lomautuksiin. Näihin poikkeuksiin turvautuminen voisi tulla kysymykseen silloin, kun kysymyksessä ovat yksittäistä työpaikkaa koskevat syvät ongelmat tai vaihtoehtoisesti, kun ongelmat kohdistuvat laajemmin toimialalla toimiviin yrityksiin.

Nykyisin sopimusalan työehtosopimuksessa määritellään, mistä asioista saa sopia toisin paikallisesti, jopa lain normit alittaen. Sopimisoikeus on annettu vain järjestäytyneille työnantajille. Poikkeuksena on työaikalaki, joka antaa joitakin mahdollisuuksia kaikille työnantajille ja työpaikoille. Paikallista sopimista olisi laajennettava nykyiseltä pohjalta siten, ettei se koskisi vain järjestäytyneitä työnantajia. Kun paikallisesta sopimisesta on muodostunut työpaikkojen arkipäivää, paikalliseen sopimiseen tulisi olla oikeus ja mahdollisuus kaikilla työntekijöillä ja työnantajilla. Tämä olisi suuri periaatteellinen muutos nykyiseen työehtosopimusjärjestelmään ja yleissitovuuteen.

Järjestäytymättömillä työpaikoilla yrityskohtainen sopiminen voi edellyttää neuvottelujärjestelmän rakentamista työnantajan ja työntekijöiden välille. Pienillä työpaikoilla erilliselle luottamusmiehelle ei aina välttämättä ole tarvetta, kun jokainen työntekijä voi itse osaltaan olla mukana yhteisneuvotteluissa. Järjestäytyneillä työnantajilla ja isommilla työpaikoilla uudistus edellyttäisi luottamusmiestoiminnan kehittämistä. Lisäksi työnantajan ja työntekijän välistä yhteistoimintamenettelyä on uudistettava koskien tiedonsaantia ja neuvotteluita.

Paikallinen sopiminen voisi koskea palkkausta, työaikoja sekä muita laissa ja työehtosopimuksissa sovittavia asioita. Paikallisen sopimisen ei tule ulottua kaikkiin asioihin. Näitä ovat muun muassa työsuojelu ja työterveys tai alakohtainen minimipalkka. Jos paikallisesti neuvoteltaessa ei päästä sopimukseen, noudatettaisiin alan työehtosopimusta tai laissa määriteltyjä normeja.

Paikallisen sopimisen lisääminen ei tarkoita sitä, että keskusjärjestö- ja liittotasoisella sopimisella ei olisi enää merkitystä. Talous- ja rahaliiton jäsenyys on korostanut koordinaation merkitystä erityisesti Suomen kaltaisessa pienessä maassa. Palkkaneuvottelujen koordinaatiota tarvitaan, koska rahaliiton jäsenenä meillä ei ole enää rahapoliittista autonomiaa turvata matalaa inflaatiota. Lisäksi koordinaatiota tarvitaan maakohtaisten taloudellisten häiriöiden torjumiseksi ja Suomen kilpailukyvyn lisäämiseksi kansainvälisen talouden muuttuessa. EMU-oloissa kriisitilanteessa voidaan joutua jopa sopimaan palkanalennuksista, mihin tarvitaan myös kansallista koordinaatiota.

Työrauhaan velvoittavat työehtosopimukset ovat jatkossakin sopimusjärjestelmämme perusta. Niillä on suuri merkitys puitteiden luomisessa työmarkkinoiden pelisäännöille ja erityisesti palkankorotusten tason koordinoimisessa. Maltillisista yleiskorotuksista ja minimipalkoista voitaisiin edelleen sopia keskitetysti liittotasolla.

Olisi tärkeää, että yrityskohtaista palkoista sopimista voitaisiin lisätä asteittain. Samalla palkanmuodostukseen voitaisiin tuoda yrityskohtaisesti sopivia kannustavia elementtejä ottaen huomioon eri alojen tuottavuuskehitys. Näin voitaisiin edistää työllisyyttä ja kannustaa osaamiseen kehittämiseen. Kehitys kohti täysin hajautettua työmarkkinajärjestelmää, jossa sovitaan sekä palkoista että työrauhasta yritystasolla, ei liene mahdollista eikä toivottavaa. Työmarkkinaosapuolet pitävät tärkeänä, että sopimuskorotuksen vastineeksi työrauhasta sovitaan liittotasolla, ja että paikallinen sopiminen tapahtuu työrauhan vallitessa.

Nykyisen kaltainen solidaarinen palkkapolitiikka murentunee, kun palkanmuodostuksessa aletaan ottaa huomioon enemmän yrityskohtaisia tekijöitä ja alojen eroja tuottavuudessa. Tämä kehitys on työllisyyden kannalta myönteisempi ja osaamiseen kannustamiseen perustuvan strategian mukainen. Taloudellisten erojen tasoittamista olisi jatkossa hoidettava enemmän veropolitiikan ja sosiaalipolitiikan kautta kuin palkkapolitiikalla. Toisaalta veropolitiikan mahdollisuudet tulojen tasaamiseen ovat myös heikkenemässä.

Työrauha on kilpailuvaltti

Työrauha on yrityksille tärkeä kilpailutekijä, sillä se luo niiden toimintaan ennustettavuutta. Lakko-oikeus on työntekijöiden perusoikeus, johon ei ole syytä puuttua. Oikeuksien käyttöön liittyy aina vastuullisuus. Laittomat lakot murentavat sopimiselta pohjaa. Tämän vuoksi työrauhaa koskevia sääntöä tulisi selkiyttää. Työrauhaa on vahvistettava nostamalla laittomista lakoista maksettavien korvausten määrää.

Pitkittyneet työmarkkinakiistat voivat joissakin tapauksissa vaikeuttaa merkittävästi yhteiskunnan toimintaa. Tällaisissa tapauksissa työriitojen sovittelussa olisi harkittava siirtymistä pakkosovittelun lisäksi pakkosovintoon, jos osapuolet eivät sovitteluehdotuksista huolimatta saa aikaan sovintoratkaisua. Pakkosovinto olisi mahdollista vain tietyissä rajatuissa tapauksissa. Se voisi esimerkiksi koskea lakkoja, joilla on vaikutusta kansalaisten terveyteen tai turvallisuuteen tai sellaisia kiistoja, joilla on laajoja kansantaloudellisia vaikutuksia. Pakkosovinnon sisällön määrittelisi osapuolten ja valtion valitsema sovittelulautakunta, jonka sisältö sitoisi osapuolia. Toinen vaihtoehto olisi, että keskusjärjestöt voisivat puuttua alaistensa järjestöjen kiistoihin ja ottaa ne käsiteltäväkseen.

Osa-aikatyö voi olla myös oma valinta

Työsuhteiden epätyypillisyys on nuorelle sukupolvelle tyypillisyyttä ja siihen osataan sellaisena jo suhtautuakin. Harvalle nuorelle elinikäinen työsuhde saman työnantajan palveluksen on realistinen tulevaisuudenkuva - liki yhtä harvalle se on sitä edes tavoitteen tasolla.

Tyypilliseksi tullut epätyypillisyys tulisi riisua sekä romantisoinnin että dramatisoinnin rasitteista. Osa- tai määräaikaisuuden ei tarvitse merkitä työntekijän riistoa eikä ansiosidonnaisen sosiaaliturvan rapautumista. Olennaista on, että jo olemassa olevaa säädöstöä noudatetaan ja että sosiaaliturvan kehittämisessä tunnistetaan entistä paremmin työsuhteiden rakenne. Määräaikaisten työsuhteiden solmiminen ilman hyväksyttäviä perusteluja on kuitenkin liian yleistä etenkin julkisella sektorilla. Suutarin lapsella ei tosiaankaan ole kenkiä.

Vapaaehtoisuuteen perustuva osa-aikainen työ mahdollistaa työn, opiskelun ja perhe-elämän paremman yhteensovittamisen. Osa-aikatyö soveltuu erityisesti niin työuran alku- kuin loppupäähänkin. Osa-aikainen työ helpottaa ikääntyneiden työntekijöiden työssä jaksamista, osa-aikaeläkkeiden yleistyminen onkin lisännyt osa-aikaisen työn hyväksyttävyyttä. Osa-aikainen työ helpottaa myös pitkä-aikaistyöttömien ja vajaakuntoisten sopeutumista ja paluuta takaisin työelämään. On parempi voida olla ja kyetä olemaan puoliksi töissä kuin kokonaan työelämän ulkopuolella. Sosiaaliturvan ja yleensä pieneksi jäävän palkkatulon on sovittava yhteen tavalla, joka kannustaa yksilöä ja takaa tälle riittävän toimeentulon.

Osa-aikaisista työsuhteista ei tulisi tulla työsuhteiden enemmistöläisiä. Vain harva osa-aikatyö takaa tekijälleen riittävän toimeentulon, joka kuitenkin on työn tekemisen keskeinen tavoite. Osa-aikatyöllä ei makseta kokoaikavuokraa.

Harva lapsista ilmoittaa haluavansa isona pätkätyöläiseksi. Etenkin liian moni tyttö tulee kuitenkin huomaamaan tulleensa sellaiseksi. Pätkätyöt vaikeuttavat ihmisten elämänhallintaa, lisäävät turvattomuutta ja ovat omiaan estämään myös väestöpoliittisten tavoitteiden saavuttamista. Parhaimmatkaan päivähoitojärjestelmät eivät rohkaise hedelmöittymisiässä olevia naisia perheen perustamiseen, jos positiivinen raskaustesti on käytännössä porttikielto työmarkkinoille.

Työn oltava mielekästä

Työelämän laatu ja työhyvinvointi ovat keskeinen osa toimivia työmarkkinoita ja kilpailutekijä globaalissa kilpailussa. Pitkäaikaiset työsuhteet mahdollistavat henkilöstön osaamisen kehittämisen, joka nostaa työn tuottavuutta pitkällä aikavälillä. Samalla kuitenkin voidaan kehittää joustavuutta lisääviä elementtejä. Ay-liikkeellä on myös jatkossa keskeinen rooli työelämän laatua koskevissa kysymyksissä.

Työn on oltava mielekästä ja kiinnostavaa, jotta työntekijä voi antaa siinä luovan panoksensa. Luovuus on keskeinen menestystekijä osaamiseen perustuvassa taloudessa. Työpaikoilla on oltava sellainen johtamis- ja työkulttuuri, joka antaa tilaa ihmisen luovuudelle ja jaksamiselle työssään.

Paikallisen sopimisen tulisi koskea myös työn organisointia, töiden sisältöä sekä henkilöstön osaamista ja jaksamista koskevia asioita. Yrityksissä tulisi voida sopia siitä, että hyvästä tuloksesta, paremmasta toiminnasta tai tuottavuuden noususta hyötyisivät myös työntekijät esimerkiksi inhimillisempänä työrytminä tai parempana mahdollisuutena sovittaa työ ja perhe-elämä yhteen. Tuottavuuden nostaminen edellyttää aitoja kannustimia.

Palkkojen ohella työaika on keino sopeutua kysynnän muutoksiin. Paikallisesti sovittavilla työaikajoustoilla voidaan saavuttaa kilpailuetua ja parantaa työajan käyttöä. Joustot voivat parantaa yrityksen kannattavuutta ja turvata sen toiminnan jatkon. Työntekijät voivat joustojen avulla myös hallita työaikaa paremmin omien tarpeidensa mukaan. Työajan joustoja voidaan lisätä muun muassa työaikapankeilla.

Lisää ulkomaisia työmiehiä ja työnaisia

Väestön ikääntyessä Suomi tarvitsee lisää ulkomaista työvoimaa. Se mahdollistaa osaltaan hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisen. Työperäisen maahanmuuton lisääminen on meille mahdollisuus, ei uhka. Suomeen tarvitaan alansa huippuosaajien lisäksi myös tavallisia työmiehiä ja työnaisia.

Maahanmuutonpolitiikan tulee olla myös eettisesti kestävää. Ulkomainen työvoima ei ole pelkkää työvoimaa. Heidän tulee saada muuttaa Suomeen perheineen ja kotiutua tänne. Aivovuoto kehitysmaista kehittyneisiin maihin on todellinen uhka. Maahanmuuttopolitiikan tulee olla sellaista, että se tukisi myös aivokiertoa. Lähtömaiden tulee saada myös hyötyä.

Suomessa koulutuksensa saaneita ulkomaalaisia opiskelijoita ei tule työntää heti valmistumisen jälkeen Suomesta pois niin kuin nyt tehdään. Tuntuu kummalliselta, että heidän ei haluta jäävän Suomeen, vaikka he osaisivat kielen ja olisivat tänne kotiutuneet.

Maahanmuuttoon liittyy olennaisena osana maahanmuuttajien kotouttaminen. Kielen oppiminen on keskeistä, jotta he voivat pärjätä ja menestyä suomalaisessa yhteiskunnassa. Kotouttamiseen on panostettava, jos haluamme lisätä maahanmuuttoa.

Onnistunut kotoutuminen on kaksisuuntainen prosessi. Meillä on vastuu huolehtia maahanmuuttajien hyvästä kotoutumisesta, mutta samalla voimme edellyttää heitä toimimaan niin sanotusti maassa maan tavalla kuitenkin mahdollistaen ja kunnioittaen heidän omia perinteitään ja traditioitaan.

Maahanmuuttajien ei saa antaa syrjäytyä yhteiskunnasta. Suomessa jo asuvista maahanmuuttajista moni on tällä hetkellä vailla työtä. Heidän työllistämiseensä on kiinnitettävä huomiota, jotta he eivät syrjäytyisi.

Lisääntyvä maahanmuutto edellyttää asenteen muutosta meiltä kaikilta. Sen toteutamme me itse työnantajina, työtovereina ja naapureina. Lisäksi Suomen monimutkainen ulkomaalaishallinto kaipaa ripeää perkaamista ja yksinkertaistamista. Muutama vuosi sitten uudistettu ulkomaalaislaki ei ole toiminut toivotulla tavalla ja se kaipaa uudistamista. Ulkomaalaishallintoon on tehtävä selkeä vastuunjako. Ei ole maahanmuuttajan tehtävä arpoa, mille luukulle hän tällä kertaa menisi.

Suomi tarvitsee koko työreformin

Keskusta valmisteli vuoden 1999 eduskuntavaaleihin työreformiksi ristityn laajan uudistusohjelman. Vaaleissa kävi kuten kävi. Oliko siitä, että suurimman puolueen paikka jäi vain muutaman tuhannen äänen päähän, kiittäminen vai syyttäminen työreformia, jää ikuiseksi arvoitukseksi.

Kuten Seppo Kääriäinen väitöskirjassaan hyvin kuvaa, "puolue pääsi työreformi-projektillaan ainakin osittain hallitsemaan poliittista keskustelua varsinkin eduskuntavaalien alla. Jättäytymällä yksinomaan eduskunnan tapahtumien ja hallituspolitiikan reagoinnin varaan tällaista etulyöntiä ei olisi saanut... Operaatio perustui aloitteellisuuteen."

Kääriäinen kertoo tutkimuksessaan myös asian toisen puolen: "Työreformi oli alun alkuaan hyvinkin yksimielinen projekti. Omat rivit eivät kuitenkaan pitäneet... Epäily oli suurinta silloisessa eduskuntaryhmässä ja ammattiyhdistysväen piirissä. Olennaisinta omien rivien käyttäytymisessä oli kuitenkin se, että sittenkin suppea joukko puolusti työreformia vaalikentillä. Se johtui myös siitä, että työreformi vaati opiskelua, jotta sen sisällön hallitsi, jotta sitä pystyi puolustamaan ja jotta sillä kykenisi operoimaan keskusteluissa toisten puolueiden kanssa."

Oma arviomme on, että jos keskusta olisi toiminut yhtenäisenä ja työreformin sisällön opiskellen, olisi se siivittänyt meidät maan suurimmaksi puolueeksi. Yhtenäisyys ja monimutkaistuvien asioiden "opiskelu" on yhä tärkeämpää jatkossa, jotta politiikassa yleensä ja vaaleissa erityisesti voidaan menestyä.

Nyt voidaan kuitenkin sanoa, että työreformin sisältö on valtaosin jo toteutunut. Tämä on asioiden kannalta olennaisinta. Karkeasti sanottuna se on toteutettu verotusta sekä osin paikallista sopimista ja työnantajamaksujen alentamista koskien. Toteuttamista odottaa työreformin toinen puoli: toimet perusturvan vahvistamiseksi perustulon hengessä.

Työreformin kaltaista henkis-poliittista ponnistusta ei ole sen jälkeen eikä pitkään aikaan ennen sitäkään tehnyt yksikään poliittinen liike Suomessa. Siinäkin suhteessa oli vahingollista, että myös keskustassa ryhdyttiin kilpailemaan sillä, kuka työreformin syvimmälle Atlantin pohjaan upottaa. Ei sotaa näin käydä.

4. Palvelut turvattava tulevaisuudessakin

"Kuntien määrää tärkeämpiä ovat kuntien tehtävä. Kunnat ovat tärkeitä identiteetin ja osallistumisen kannalta. Monia kalliita palvelut on voitava järjestää kuntia laajemmalla pohjalla. Keskustan on säilytettävä rohkeutensa paikallistasolla vapaaehtoisten kuntaliitosten tekemiseen, kun niihin on aito tarve. Kuntarajat on ylitettävä palveluita järjestettäessä. Nykytavoilla järjestettyihin palveluihin meillä ei ole tulevaisuudessa varaa. Palveluiden tuottamista on annettava yksityisen sektorin ja järjestöjen vastuulle. Ihmisten vastuuta itsestään, läheisistään ja hyvinvoinnistaan on vahvistettava."

Näkymä vuoteen 2020

Suomi ikääntyy nopeinta vauhtia Euroopassa. Vuonna 2020 meillä on noin puoli miljoonaa yli 65-vuotista enemmän kuin nyt. Samalla nuorten ikäluokkien koko pienenee. Tämän seurauksena sosiaali- ja terveyspalvelujen kysyntä lisääntyy selvästi ja koulupalvelujen tarve vähenee.

Kuntien työntekijöistä eläköityy vastaavana aikana joka toinen. Maan sisäinen väestörakenne muuttuu niin ikään. On arvioitu, että vuosina 1970-2015 toistasataa kuntaa menettää väestöstään yli kolmanneksen, kun taas noin 80 kunnan väkimäärä kasvaa neljänneksellä. Talouden reunaehdot ovat tiukat niin kunnilla kuin valtiollakin.

Harvoja asioita kyetään ennakoimaan niin tarkasti kuin väestökehitystä. Silti toimenpiteisiin ryhtyminen tuntuu jäävän tässäkin viime tippaan.

Sosialidemokraattiset johtajat Kalevi Sorsasta Eero Heinäluomaan ovat kehuneet mielellään, kuinka sosialismi toteutuu hyvinvointivaltiossa. Käsitys pitää valitettavasti pitkälti paikkansa. Juuri siksi hyvinvointimallimme taloudellinen ja osin moraalinen oikeutus on uhattuna. Sosialismi ei toimi käytännössä tässäkään. Yhtäältä ajatus yhteiskunnan kaikkivoipaisuudesta on hämärtänyt ihmisten ja heidän lähiyhteisöjensä omaa vastuuta. Toisaalta tapamme tuottaa palvelut on hyljeksinyt yksityisen ja kolmannen sektorin osaamista ja ehkäissyt toimivien palvelumarkkinoiden syntymistä.

Palvelurakenteet remonttiin

Suomessa kunnallinen itsehallinto on tunnetusti maailman vahvinta. Kunnat vastaavat kahdesta kolmasosasta peruspalveluitamme. Kuntien yhteenlasketut menot ovat lähes valtion vuotuisen talousarvion suuruiset. Ei siis ole liioittelua sanoa, että kuntatalous heiluttaa koko julkista taloutta ja päinvastoin.

Keskusta markkinoi itseään johtavana kuntapuolueena. Sitä se onkin lähes kaikilla mahdollisilla mittareilla, ennen muuta valtuutettujen määrällä mitattuna. Keskusta vannoo kunnallisen itsehallinnon nimiin ja luottaa siihen, että viisaus kuntaliitoksiin, yhteistyöhön ja palveluiden järjestämistapoihin on paikallistasolla. Arviomme on, että meneillään olevat muutokset, ennen kaikkea talouden globalisaatio ja väestön ikääntyminen, haastavat tapamme järjestää hyvinvointipalvelut ja käsityksemme kunnallisen itsehallinnon luonteesta.

Keskustan kannalta kysymys on siitä, valitseeko puolue tässä historiallisessa prosessissa ohjaajan vai sopeutujan osan. Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen käynnistäminen ja sen eteenpäin vieminen antavat uskoa siihen, että kyky rohkeisiin uudistuksiin vaikeissakin asioissa on keskustassa tallella.

Uudistusten tavoitteena on kuntien menojen kasvun hillintä. Yli varojen eläminen ei ole mahdollista myöskään hyvinvointipalveluita järjestettäessä. Jalo tarkoitus ei pyhitä liian kalliita keinoja. Kuntien menojen kasvu selvästi kansantalouden kasvua nopeammin ei ole kestävää. On rehellistä tunnustaa, että nykytavoilla tuotettuihin palveluihin meillä ei näyttäisi olevan tulevaisuudessa varaa. Vaikeampaa on hyväksyä, että kaikilta osin niihin ei ehkä ole välttämätöntä tarvettakaan.

Palveluhaasteisiin vastattaessa kuntien määrää tärkeämpää ovat kuntien tehtävät. Kuntien lukumääräkin on suhteutettava niihin sekä meillä että kansainvälisiä vertailuja tehtäessä. Kun kansliapäällikkö Markku Lehto kirjoitti noin vuosi sitten kirjan, jossa hän pohti muun muassa sitä, tulisiko terveydenhuolto järjestää 20 terveyspiiriin, otsikoitiin Lehdon esittävän maahan 20 kuntaa. Todellisuudessa hänenkin mallissa kuntia voisi olla vaikka nykyinen määrä, kunhan tietyt suurta väestöpohjaa edellyttävät tehtävät järjestetään toisin.

Kuntien tehtävien arvioinnin ohella kuntareformin keskiöön on asetettava palvelujen tarvitsija. Vaikka kunta- ja palvelurakenteita on välttämätöntä uudistaa, ei palvelujen käyttäjien tarvitse muutosta huomata. Tavoitteena onkin oltava, että palveluiden laatu ja saavutettavuus eivät heikkene, vaan ne voisivat parantua.

Jotta näin voisi käydä, on hyväksyttävä toisaalta tiettyjä, ensi kuulemalta palvelujen heikkenemistä tarkoittavia muutoksia. Itsestäänselvyydet on rohjettava kyseenalaistaa.

Aloitetaan palveluiden läheisyydestä. Selviä lähipalveluita ovat päivähoito, terveyskeskus ja peruskoulu. Niiden on luonteensa vuoksi syytä olla saatavilla suhteellisen lyhyiden etäisyyksien päässä. Kokonaan toinen asia on, että niiden järjestämisalue voi olla monissa tapauksissa huomattavasti nykyisiä kuntia laajempikin. Kun henkilö- ja muita voimavaroja voidaan hankkia ja hyödyntää suuremmissa hallinnollisissa yksiköissä, on mahdollista keskittää ne olennaiseen, palveluihin. Näissä palveluissa läheisyys on osa laatua.

Sen sijaan esimerkiksi vaativampi terveydenhoito ja erikoissairaanhoito tai toisen asteen koulutus ovat jo selkeästi palveluita, joissa läheisyyden ja laadun suhde muuttuu. Kun useimpiin erikoissairaanhoidon toimenpiteisiin joudutaan korkeintaan muutaman kerran elinaikana, on tuskin kohtuutonta, että niihin matkustetaan hieman pidempään. Usein käytetyn, mutta osuvan esimerkin mukaan Porvoosta matkustetaan päivittäin töihin Helsinkiin, mutta synnyttämään matka onkin jo liian pitkä. Tai kesämökille ajetaan Helsingistä kesäviikonloppuisin syvälle Savoon, mutta valmiutta matkustaa sinne vaikkapa vaativaan leikkaukseen, joiden tekeminen olisi keskitetty Kuopion yliopistolliseen sairaalaan, ei olekaan. Vaativampien leikkausten keskittäminen myös parantaa potilasturvallisuutta.

Suurimmat tuottavuus- ja taloudellisuushyödyt yhdistettynä palvelujen parantamiseen on saavutettavissa tieto- ja viestintäteknologiaan hyödyntämällä. Tässä suhteessa julkinen sektori kunnat mukaan lukien on todellinen takapajula. Menneinä aikoina naapurikunnasta tai seudusta haluttiin erota hankkimalla erilaiset tietojärjestelmät. Seuraus on, että nyt kun yhteistyötä tulisi lisätä ja tietoja vaihtaa, on edessä ensimmäisenä suuret uusinvestoinnit tietotekniikkaan.

Myöskään omaa röntgeniä ei joka paikassa. Juuri tällaisissa kuvantamispalveluissa on saavutettavissa huomattavia kustannussäästöjä. Kuva voidaan ottaa toisaalla ja analysoida muualla. Palvelutaso ei laske, kustannukset kylläkin.

Erityisesti terveydenhuollossa potilastietojen tulisi olla siirrettävissä sekä julkisen sektorin sisällä että julkisen ja yksityisen puolen toimijoiden kesken. Tässä jos missä tarvittaisiin terveyspalveluiden sirukorttia! Tietoturvaongelmat on kyettävä ratkaisemaan, jos niitä aidosti on.

Hyvinvointiteknologian kysyntä myös maailmalla on muun muassa väestörakenteen globaalista vanhenemista johtuen taattua. Kun Suomella on Nokiansa ja muutoinkin kiistatta alan teknistä osaamista, olisi hyvinvointiteknologian kehittäminen, tuotteistaminen ja kansainvälinen markkinointi otettava nopeasti tietoyhteiskunta- ja tutkimuspolitiikan kärkihankkeeksi.

Kuntien tilaaja- ja hankintaosaamista on lisättävä. On muodostettava alueellisia hankintarenkaita osaamisen ja volyymin vahvistamiseksi. Tiettyjen hankintojen keskittäminen valtakunnallisestikin voisi olla perusteltua. Hankintalainsäädäntöä kehitettäessä ja tulkittaessa on direktiivien salliessa varmistettava, että kuntien yhteistyö ja palvelurakenteiden uudistamistoimet eivät tätä kautta vaarannu, kun julkisten hankintojen tavoite on päinvastoin lisätä kilpailua ja siten kustannustehokkuutta. Myös tilaa alueellisen palveluyrittäjyyden edistämiselle on hankinnoissa jätettävä.

Luotaessa palveluille riittävän vahva väestöpohja ja järjestämisperusta, voidaan se tehdä kuntarajoja noudattaen tai niistä välittämättä. Tarvitsemme molempia etenemisteitä.

Yhtä olennaista kuin se, missä palvelut tuotetaan, on se, miten ne tuotetaan. Ilman tuotantotapojen monipuolistamista ja palvelumarkkinoiden luomista on tuskin mahdollista yhdistää kustannusten hillintää ja palveluiden laadun turvaamista. Palveluiden järjestämisvastuun on oltava jatkossakin kuntaperusteista, mutta tuottajana voi olla kunnan sijasta tai rinnalla yhä useammin yksityinen yritys tai kolmannen sektorin toimija. Kaikkeen tämä ei tietenkään jo yksin oikeusturvasyistä sovi.

Palveluiden tuotantotapojen monipuolistaminen edellyttää paitsi kysyntää myös tarjontaa. On edistettävä toimivien palvelumarkkinoiden syntymistä. Se on perusteltua myös työllisyyssyistä. Palveluiden tuotantotapa kelpaa ideologiseksi kysymykseksi korkeintaan kunnallisvaalien alla. Käytännössä se ei sitä ole ei voikaan olla. Sen osoittavat lukuisat esimerkit kunnista.

Terveydenhuolto lohkaisee kuntien budjeteista lähes puolet. Palvelurakenteiden uudistamisen kannalta siellä voidaan saada eniten aikaan. Ja terveydenhuollossa on myös eniten pelissä: ihmisten fyysinen ja psyykkinen terveys. Terveydenhuollossa on tarpeen huomattavasti tiivistää perusterveydenhoidon ja erikoissairaanhoidon yhteyttä. Potilaiden pompottelusta on päästävä eroon. Samoin sosiaalitoimen ja sosiaalityön yhteyttä terveydenhuoltojärjestelmään on tiivistettävä. Terveydenhuollossa on myös oltava valmiutta tinkiä voimakkaiksi pesiytyneistä ammattikuntarajoista lääkäreiden ja muun hoitohenkilökunnan kesken.

Eräs esillä ollut harkinnanarvoinen vaihtoehto on yhdistää perusterveyden- ja erikoissairaanhoito sekä osin sosiaalitoimi terveyspiireiksi, jotka olisivat "kuntaomisteisia". Se toki merkitsisi taloudellisesti suurimman tehtävän siirtymistä peruskunnilta pois, mutta jos sitä kautta on saatavissa tehokkaammin toimiva, helpommin ohjattava ja laadukkaampia palveluja yhdenvertaisemmin tuottava järjestelmä, kannattaa uudistus toteuttaa. Päijät-Hämeessä taidetaan olla tässä suhteessa pisimmällä.

Perusopetuksessa suurimmat haasteet liittyvät ikäluokkien pienenemiseen. Siksi koulujakaan ei tarvita nykyistä määrää. Väestöennusteen mukaan perusopetuksen piirissä olevien ikäluokkien koko pienenee kymmenessä vuodessa noin 50 000 oppilaalla. Kouluverkkoa on kehitettävä siten, että koulutuksen laatu ja monipuolisuus voidaan turvata kaikille lapsille.

Toisen asteen opetuksessa lukion ja ammatillisen opetuksen yhteyttä on välttämätöntä vahvistaa. Vastuun niistä voisi ottaa peruskuntia laajempi yhteinen ylläpitäjä.

Kysymys edellä terveydenhuollosta tai koulutuksesta sanotussa ei ole mistään sen radikaalimmasta kuin siitä, mikä jo on täyttä totta Kainuussa, ilmeisen rohkaisevin kokemuksin. Kainuun mallin tai sen sukuisen järjestelyn soveltaminen muuallakin Suomessa on mahdollistettava.

Olennaista on, että erityyppiset palvelut on annettu niiden järjestämiseen parhaiten soveltuvan tason - maakunnan tai kunnan - tehtäväksi turvaten samalla demokraattinen ohjaus. Identiteetin ja lähidemokratia perustan muodostava "kotikunta" ja suuren väestöpohjan vaatimista palveluista vastaava "palvelukunta" voisivat olla erikseen. Myös kuntien verotusoikeutta ja sen merkitystä kunnalliselle itsehallinnolle, kansalaisten verokohtelun oikeudenmukaisuudelle sekä verojärjestelmän läpinäkyvyydelle ja selkeydelle on ennakkoluulottomasti arvioitava.

Kaikissa tapauksissa on eduksi, että järjestämis- ja tuottamisvastuut kyetään erottamaan nykyistä selvemmin. Tilaaja-tuottaja-ajattelu on vietävä käytäntöön aina, kun se on mahdollista. Poliittisesti vastuunalaisten päättäjien on linjattava palveluiden tarve ja taso sekä annettava resurssit niiden tuottamiseen. Tuottamisesta vastatkoon sen ammattilaiset, julkiset tai yksityiset.

Ilmaisia palveluita ei ole

Palvelurakenteita uudistettaessa on rohjettava arvioida myös palveluiden rahoitusjärjestelmää. Emme arvosta ilmaista. Tämä pätee palveluihinkin etenkin, kun niiden kysyntä on lähes rajatonta. Yleiskatteisella vero- ja valtionosuusrahoituksella on monia vahvuuksia, mutta silti palvelujen käyttäjien kustannustietoisuutta ja vastuullisuutta olisi omiaan lisäämään se, että palveluista maksettaisiin nykyistä enemmän niitä käytettäessä. Se olisi omiaan erottamaan tärkeät tarpeet vähemmän tärkeistä. Lisääntyvän maksuihin perustuvan rahoituksen tulisi toisaalla keventää verotaakkaa. Luonnollisesti maksurasituksen oikeudenmukaisesta kohdentumisesta on huolehdittava.

Ihmisten omaa ja lähiyhteisöjen vastuuta on lisättävä. Vuosittain lisääntyvät lasten huostaanotot ovat eräs esimerkki siitä, kuinka yhteisöllisyyden mureneminen sysää vastuun yhteiskunnan kontolle. Lasten huostaanotot tulevat kalliiksi paitsi taloudellisesti, ennen kaikkea inhimillisesti. Niiden laskua maksamme pitkään.

On vaikea esittää ainakaan kovin pitkää listaa asioista, joita kuntien harteilta voitaisiin siirtää kokonaan ihmisten omalle vastuulle. Ainakaan ne eivät olisi taloudellisesti kovin merkityksellisiä. Sen sijaan kohtuutta ja priorisointia olemassa olevien palveluiden käytössä voimme varmasti lisätä.

Eräs vilkas keskustelun aihe on ollut subjektiivinen oikeus kunnalliseen päivähoitopaikkaan myös silloin, kun toinen tai molemmat vanhemmat ovat kotona. Emme kannata subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamista. Vaikka vanhemmilla on lapsiinsa ensisijainen kasvatusvastuu, jokaisella perheellä on erilaisia tarpeita ja nämä täytyy ottaa huomioon. Myös lapsen etu on, että hänen sosiaaliset suhteensa eivät katkea vain siksi, että vanhempi jää esimerkiksi työttömäksi tai odottamaan perheenlisäystä. Kannatamme sitä, että päivähoitojärjestelmä joustaisi hoitoaikojen ja - maksujen suhteen nykyistä enemmän. Senkin hyväksymme, että päivähoidon henkilökunta käy perheiden kanssa "ohjauskeskusteluja" auttaakseen parhaan hoitotavan ja -ajan löytymistä kuhunkin elämäntilanteeseen.

Edellä kirjoitettu on osittain kovaakin tekstiä. Sellaiseksi sitä ei ole tarkoitettu. Ainoa tavoite on, että palvelut riittäisivät niitä tarvitseville myös niiden kysynnän voimakkaasti kasvaessa ja taloudellisten voimavarojen sekä käsiparien pysyessä niukkoina.

Kuntarajat on ylitettävä

Suomessa on nyt 431 kuntaa. Määrä on viime vuosikymmeninä laskenut, mutta melko hitaasti huolimatta varsin hulppeista taloudellisista liitosporkkanoista.

Kuntajaon perustana on seurakuntajako. Se on syntynyt Venäjän vallan aikana. Kuntarajat on myös piirretty täysin toisenlaisia tehtäviä varten kuin mitä kuntien kontolla tänään on. Subjektiivisista oikeuksista ei 1800-luvun loppupuolella puhuttu.

Kuntakenttä on varsin pirstaloitunut. Kunnat ovat sekä kooltaan että väestö- ja yhdyskuntarakenteeltaan hyvin erilaisia. Tämä on tietysti rikkautta ja myös vahvuutta. Mutta samaan aikaan kaikkia maamme kuntia koskevat samat velvoitteet, rahoitusjärjestelmä, sama lainsäädäntö ja muut normit. Ajatus, että yli 500 000 asukkaan Helsinki ja noin 200 asukkaan Velkua voisivat elää samojen normien ja rahoitusjärjestelmien puitteissa, on käytännössä vaikeasti toteutettavissa.

Jos kuntarajat piirrettäisiin nyt uudelleen, ne epäilemättä kulkisivat eri paikoissa kuin tällä hetkellä.

Kuntajakoa ja sen muutostarpeita katsotaan yleensä kuntien näkökulmasta. Tämä ajattelutapa muuttuu asteittain, kun palvelujen järjestämistavat monipuolistuvat ja kuntien yhteistyö myös käytännössä lisääntyy. Olennaista on kuitenkin kuntalaisen, kunnan asukkaan ja palvelujen tarvitsijan etu. Ihmisillä on viime kädessä perustuslain turvaama oikeus palveluihin kaikissa kunnissa. Kuntalaisten yhdenvertaisen kohtelun vaatimus on omiaan muokkaamaan asenteita myönteisemmiksi myös kuntaliitoksia kohtaan.

Kuntien itsehallintoa meillä ei tarkasti ottaen edes ole. Perustuslakikin puhuu "kunnan asukkaiden" itsehallinnosta. Ero on olennainen. Silti kuntien itsehallintoa käytetään usein perusteluna niin kuntaliitoksia kuin palveluiden yhdenvertaisuuden turvaamiseksi tarvittavaa lainsäädäntöä tai rahoitusjärjestelmien muutoksiakin vastustettaessa.

Kiistely kuntien oikeasta määrästä on hedelmätöntä. Oikeaa kuntien määrää tai optimaalista kuntakokoa ei ole, vaikka sellaistakin on toki joskus yritetty määritellä. Professori ja entinen eduskunnan puhemies Erkki Pystynen laati aiheesta aikanaan väitöskirjan Kunnan suuruus kunnallishallinnossa. Tohtori Paavo Väyrynen puolestaan kritisoi pro gradu tutkielmassaan Kunnan optimisuuruus väestöpohjatarkasteluna jo vuonna 1970 silloista kuntauudistusta siitä, että kuntakoon tavoitteeksi asetettu 8000 asukkaan raja ei ole riittävän suuri! Nyttemmin hän näyttää tulleen tässäkin toisiin ajatuksiin.

Kuntien kustannustehokkuutta koskeva tuore tutkimus (Loikkanen-Susiluoto, Paljonko verorahoilla saa?, Kunnallisalan kehittämissäätiö, 2005) todistaa päinvastoin, että kuntakoolla ja tuottavuudella ei ole mitään yhteyttä ainakaan niin päin, että suuret kunnat olisivat pieniä taloudellisempia. Samoin tutkimuksesta ilmenee, että kuntien ostot ulkopuolisilta lisäsivät kustannustehokkuutta.

Toisaalta riittävät väestöpohjat ovat välttämättömiä tiettyjä kalliita ja erityisosaamista vaativia palveluja järjestettäessä. Ne voidaan ja täytyykin saavuttaa kuitenkin monissa tapauksissa kuntajaotuksesta riippumatta.

Olennainen kysymys on kuntien elinvoimaisuus ja kyky selviytyä niistä tehtävistä, joita niillä on. 150 vuotta sitten muodostunut kuntajako oli varmasti sopiva sen aikaisia tehtäviä ajatellen. Toisin on nyt. Kuntien toimintaympäristö ja tehtävät ovat muuttuneet kuntajakoa nopeammin.

Kuntaliitokset eivät tietenkään ole patenttiratkaisu kuntatalouden tai palveluiden järjestämisen ongelmiin koko maata ajatellen. Sadan pienimmän kunnan menot ovat n. kolme prosenttia kuntien kokonaismenoista. Toisin sanoen, vaikka nämä kunnat ja niiden asukkaat lennätettäisiin avaruuteen, kykenisimme vain noin puolittamaan koko kuntakentän vuotuisen toimintamenojen kasvun. Vastaavasti 100 suurinta kuntaa kuluttaa 80 prosenttia kokonaismenoista.

Viime aikoina on julkaistu useampia kuntaliitosten taloudellisista vaikutuksista tehtyjä tutkimuksia. Niistä on vedetty johtopäätös, ettei liitoksilla ole saatu säästöjä. Se on aivan totta, sillä lisäyksellä, että säästöt eivät ole olleet menneinä vuosikymmeninä tehtyjen kuntaliitosten tavoitteenakaan. Näin ollen kuntaliitostutkimukset lisäävät realismin tajua, mutta eivät ole peruste vastustaa liitoksia tulevaisuudessa. Kunhan ne toteutetaan aiempaa paremmin.

Vaikka kuntien yhdistyminen ei ratkaise koko kuntakentän ongelmia, voi se yksittäisten kuntien kohdalla olla avuksi. Edellyttäen, että liitoksiin liittyy voimakas toimintojen ja toimintatapojen uudistaminen. On luotava uusia kuntia, ei vain poistettava hallinnollista kuntarajaa. Tällaisia "strategisia kuntaliitoksia" on joitakin jo toteutunut, viimeisimpänä esimerkkinä vuoden 2006 alusta voimaan tullut Rovaniemien yhdistyminen.

Keskustaa on pidetty perinteisesti kuntaliitosten vastustajana. Tätä on perusteltu lähinnä valtapolitiikalla: kuntien lukumäärän lasku on suoraan verrannollinen Keskustan vaikutusvaltaan. Sekä käsitys että sen perustelu ovat virheellisiä.

Keskusta on ollut mukana toteuttama lähes jokaista kuntaliitosta Suomessa. Keskustan palattua hallitusvastuuseen kuntien yhdistymisiä toteutuu tällä hallituskaudella vähintään 26 koskien 57 kuntaa. Tämä on ennätyksellisen paljon. Kuntaliitosselvitysten piirissä on ollut ja on neljäsosa kunnistamme.

Myöskään paikallistasolla keskusta ei ole ollut eikä ole vastustamassa liitoksia tilanteissa, joissa niiden tarve on ilmiselvä. Edellä kuvatut yhdistymiset on valtaosin toteutettu Keskustan johdolla. Kolme päinvastaistakin päinvastaistakin esimerkkiä kannattaa mainita: pääkaupunkiseutu, Jyväskylä ja Jyväskylän maalaiskunta, Seinäjoki ja Nurmo. Kaikissa näissä asumisen, työssäkäynnin, liikenteen, yhdyskuntasuunnittelun ja palveluiden järjestämisen näkökulmasta kuntarajojen poistaminen olisi viisas ratkaisu. Missään näistä esimerkeistä jarrumiehinä eivät ole keskustalaiset päättäjät, vaan ne, jotka kyllä valtakunnallisesti tarjoat kuntaliitoksia lääkkeeksi kaikkiin kuntien ongelmiin ja syyttävät keskustaa niiden estämisestä.

Entä sitten perustelu? Ei keskustan äänimäärä siitä muutu, vaikka kuntarajojen paikat vaihtuvat. Tilastokeskus on laskenut valtuutettujen määrän oletuksella, että vuoden 2004 kunnallisvaalit olisi toteutettu seutukunnittain eli kuntia olisi ollut 77. Tulos oli, että kartta säilyi aivan yhtä vihreänä kuin varsinaisissa vaaleissakin.

Valtapolitiikan sijasta Keskustan epäilevä suhtautuminen kuntaliitoksiin liittyy enemmän itsehallinnon korostamiseen, vaikka sen luonnetta hieman laveasti tulkitenkin. Samoin nihkeys perustuu läheisyysperiaatteen, lähidemokratian ja "oman kunnan identiteetin" arvostamiseen. Tämä huoli on oikea ja perusteltu, mutta siitä ei tarvitse välttämättä tinkiä myöskään kuntaliitostilanteissa. Paikallisen identiteetin ei tarvitse kadota hallinnollisen kuntarajan muutoksen myötä. Tai jos se katoaa, ei se järin vahvaa ole ollutkaan.

Ellei kuntarajoja kyetä poistamaan sieltä, missä ne ovat aikansa eläneitä, on ne joka tapauksessa pyrittävä kuntien välisellä syvällä yhteistyöllä häivyttämään niin, etteivät ne häiritse ihmisten mahdollisuuksia joustavaan palveluiden käyttämiseen, työskentelyyn, asumiseen tai liikkumiseen. Kuntaliitosten sijasta tällaista yhteistyötä tulisi avustaa selvästi nykyistä enemmän. Sillä voidaan monissa tapauksissa päästä liitosten hyötyihin ilman haittoja. Hyvänä esimerkkinä ennakkoluulottomuudesta ovat Viitasaaren ja Pihtiputaan kunnat pohjoisessa Keski-Suomessa. Ne ovat muodostamassaan Wiitaunionissa sopineet järjestävänsä palvelut "ristiin", toisen kunnan vastatessa koulutoimesta ja toisen sosiaali- ja terveydenhuollosta kahden kunnan alueella. Palvelujen järjestämistä ohjaavat yhteiset lautakunnat.

Nopeat syövät hitaat

Etenkin sosialidemokraatit tuputtavat Suomeenkin Tanskan mallia kuntareformin esikuvaksi. Kun SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen syksyllä 2004 alusti Suomen Kuntaliiton valtuustossa teemasta, olivat etenkin demarivaltuutetut hurmoksen vallassa. Niin taisi olla moni Kuntaliiton keskustalainenkin - valitettavasti.

Suomi ei ole Tanska, pinta-alaltaan eikä kuntien tehtävien suhteen. Tätä kuvaa se, että Tanskaan mahtuisi ainoastaan neljä yhdistettyä Rovaniemeä. Kun Tanskassa kuntien määrä putoaa vuoden 2007 alusta todennäköisesti 271:stä 99:ään, olisi tällä logiikalla neljä kuntaa ollut riittävä määrä. Tanskan malli ei sellaisinaan sovi meille, mutta siitä voidaan ottaa oppia.

Toimivaa ja luontevaa kuntajakoa ei voida luoda valtion pakkotoimin, vaikka niitäkin meillä on vielä 1970-luvulla käytetty. Eikö kuntien omistama Kuntaliitto voisi ottaa toimintakykyisemmän kuntarakenteen muokkaamisessa aloitteen sen sijaan, että se laatii päättävissä elimissään yleviä julkilausumia oikeasta kuntakoosta? Mihin siinä valtiota tarvitaan? Valtiolla tuskin olisi mitään sitä vastaan, jos kuntakentän oman prosessin tuloksena kuntien määrä selvästikin vähenisi. Liitoksiin käytettävät taloudelliset avustukset tällaisessa tilanteessa saattavat olla asia erikseen.

Joka tapauksessa on selvää, että tarvitsemme aivan lähivuosina runsaasti molempia: strategisia kuntaliitoksia ja syvää rakenteellista yhteistyötä. Jos muuten ei päästä eteenpäin, ei mitään itsehallinnollista tai periaatteellista estettä voi olla sillekään, että valtio asettaa kunnat valinnan eteen Tanskan tavoin: Joko elinvoimainen ja taloudellinen palveluiden järjestämisrakenne luodaan kuntien yhdistymisen kautta tai sitten kuntien todellisella yhteistyöllä.

Tässäkin nopeat syövät hitaat - tai ainakin elävät hitaita pidempään. Kuntarakenteen muutoksia on ennakoitava pitkälle tulevaisuuteen, vähintään kymmenen vuoden perspektiivillä. Päätöksiä on kuitenkin tehtävä nopeasti, hyödyntäen muun muassa kuntien henkilöstön eläköityminen täysimääräisesti.

Jos kunnan olemassaolo itsehallinnollisena omarajaisena yksikkönä on ristiriidassa sen kanssa, että kunta voi järjestää asukkailleen perusoikeuksien edellyttämät palvelut yhdenvertaisesti sekä kohtuullisella vero- ja maksurasituksella, on ensimmäisestä tingittävä.

Työreformista kuntareformiin

Moni näyttää epäilevän, ettei kunta- ja palvelurakenteita kyetä uudistamaan keskustan johdolla. Vielä varmempaa on kuitenkin, ettei niin voida onnistuneesti tehdä ilman keskustaa. Ilman keskustaakin uudistuksia saatettaisiin pakon edessä yrittää, mutta silloin kysymys olisi mekaanisesta kuntarajojen uudelleenpiirtelystä.

Tässä suhteessa kunta- ja palvelurakenteiden uudistaminen on keskustalle poliittisena liikkeenä historiallinen tehtävä samaan tapaan kuin oli Suomen nostaminen 1990-luvun alun lamasta tai jäsenyys Euroopan unionissa. Mitään näistä ei osattu hallitusohjelmaan kirjoittaa. Olemme paljon vartijoina. Rimakorkeutta lähenteli myös 1990-luvun lopun työreformi.

Erojakin on. Lamavuosiin tai EU-jäsenyyteen verrattuna nyt pelissä ei ole ihmisten välitön toimeentulo. Tässä mielessä urakka on helpompi, kunnathan eivät edes äänestä. Työreformin suhteen henkinen asennoituminen oli taas sellainen, että operoidaan enemmän muiden maaperällä. Tähän verrattuna kuntareformi on vaativampi: pitää siivota omaakin takapihaa.

Eräs huomionarvoinen ero on se, että kunta- ja palvelurakenneuudistuksessa ei ole todellista oppositiota. Kaikki merkittävät kuntapuolueet on niiden omasta tahdosta kytketty uudistuksen valmisteluun. Kunnissa kaikki puolueet ovat joka tapauksessa mukana päätöksenteossa. Siitä voidaan keskustella, ovatko lääkkeet oikeita ja riittäviä, mutta tavoitteesta ja keskeisimmistä keinoista tuskin on suuria erimielisyyksiä ainakaan tosiasiat tunnustavien ja ymmärtävien kesken. Laaja sitoutuminen on tarpeen siksikin, että tällaiset uudistukset vievät toteutuakseen aina useampia vaalikausia ja hallitus-oppositio -asetelmien muutokset ovat mahdollisia.

5. Tasapainoiseen Suomeen

" Suljetussa, valtiovetoisessa taloudessa myös aluepolitiikan tekeminen oli helppoa. Nyt on tunnustettava aluekehitykseenkin vaikuttava toimintaympäristön raju muutos. Siitä seuraa sekä uhkia että uusia mahdollisuuksia. Mielestämme moderninkin aluepoliittisen ajattelun ja toimenpiteiden lähtökohdaksi on otettava se, että Suomen kaltaisessa harvaan asutussa, pitkien etäisyyksien ja runsaiden luonnonvarojen maassa aluekehitystä on pyrittävä tasapainottamaan siitä, mihin pelkkä markkinavetoisuus johtaisi.

Helsingin seudun menestystä ei pidä mitata vain suhteessa muuhun Suomeen, vaan ennen kaikkea kilpailussa muun maailman metropolien kanssa.

Aluepolitiikka ja asuntopolitiikka liittyvät myös toisiinsa. Eniten silloin, kun kysymys on asumisen hinnasta. Vietämme asunnossamme ja asumisympäristössämme yli puolet elämästämme. Siksi asumisolot ja niihin vaikuttava asunto- ja maapolitiikka on syytä nostaa yhteiskunnallisen keskustelun ja päätöksenteon keskiöön."

Vastakkainasettelun aika on ohi

Yli miljoonan asukkaan Helsingin seutu ja pääkaupunkiseutu sen ytimenä on Suomen ainoa kansainvälisen sarjan metropolialue. Tämä on huomioitava niin seudun sisäisissä rakenteissa ja päätöksenteossa kuin valtion ja seudun suhteissakin: Helsingin seudun menestystä ei pidä mitata vain suhteessa muuhun Suomeen, vaan ennen kaikkea kilpailussa muun maailman metropolien kanssa.

Valtion ja Helsingin seudun vaikean suhteen paradoksi on, että Helsingin seutu kyllä korostaa erikoisasemaansa silloin, kun pyrkimyksenä on taloudellisen tai muun erityiskohtelun kinuaminen valtiolta. Mutta heti, jos valtion puolella kannetaan huolta ja tehdään esityksiä esimerkiksi Helsingin seudun yhteistyön tiivistämisestä, niitä vastustetaan sillä perusteella, ettei sellaisia ole muuallakaan maassa!

Kaikki se, mitä edellä on kirjoitettu kuntarajojen häivyttämisestä ja palvelurakenteiden uudistamisesta, korostuu Helsingin seudulla. Se on Suomen ylivoimaisesti yhtenäisin asumisen, liikkumisen, työssäkäynnin ja palveluiden käyttämisen alue. Silti sitä pirstoo laskutavasta riippuen neljätoista kuntarajaa ja yksi maakuntaraja.

Pääkaupunkiseutu on käytännössä yhteen kasvanut kaupunkialue. Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen tulisi liittää yhdeksi kunnaksi mahdollisimman pian. Kuntalaisten kannatuksesta asian ei pitäisi olla kiinni. Vuoden alussa tehdyn mielipidemittauksen mukaan vantaalaisista puolet, helsinkiläisistä 46 prosenttia ja espoolaisistakin 36 prosenttia on yhtymisen kannalla. Jos johtavat luottamus- ja virkamiehet uskaltaisivat näyttää esimerkkiä, kääntyy kansalaismielipide helposti liitoksen taakse. Vai onko este kuntalaisten sijasta juuri kaupunkien johdoissa? Jos Suur-Helsinki syntyy, tulee alueelle luoda demokraattinen kaupunginosahallinto lähipalveluita ja elinympäristön kehittämistä varten.

Laajemman Helsingin seudun yhteiselle päätöksenteolle erityisesti maankäytössä, asumisessa ja liikenteessä on luotava pysyvät puitteet tarvittaessa lainsäädännöllä. Helsingin seudun kuntien on kyettävä yhteiseen strategiaan ja sen toimeenpanoon näissä seudun vetovoiman ja kilpailukyvyn kannalta keskeisimmissä asioissa. On pystyttävä jakamaan paitsi herkut myös taakat.

Yhteinen päätöksenteko on edellytys sille, että kunnollinen vuoropuhelu valtion ja Helsingin seudun välille mahdollistuu. Jos päätöksentekorakenteet ja yhteinen tahtotila on selvillä, voidaan seudun ja valtion kesken sitovammin sopia myös seudun keskeisten hankkeiden pitkäjänteisestä rahoittamisesta. Tällaisen yhteiskuntasopimuksen syntyminen on koko Suomen ja sen kansainvälisen kilpailukyvyn kannalta tärkeää. Vastakkainasettelun aika Helsingin ja muun Suomen välillä on ohi!

Annetaan tuppukylien tyhjentyä?

Helsingissä ilmestyvän Kirkko ja Kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola kysyi 1990-luvun alkupuolella lehteensä kirjoittamassaan kolumnissa, että mitä se haittaa, vaikka osa "tuppukylistä" tyhjenee. Kolumni sai aikaan voimakkaan vastareaktion keskustan piirissä. Simolan kysymykseen kiteytyy koko aluepoliittisen ajattelun ydin: onko sillä, että koko maa pyritään pitämään asuttuna, jotakin erityistä arvoa tai merkitystä? Mielestämme on. Mutta samalla on tunnustettava aluekehitykseenkin vaikuttava toimintaympäristön raju muutos. Siitä seuraa sekä uhkia että uusia mahdollisuuksia.

Suljetussa, valtiovetoisessa taloudessa myös aluepolitiikan tekeminen oli helppoa. Esimerkiksi yritystoiminnan ja osaamisen sijoittaminen oli pitkälti mahdollista poliittisin päätöksin. Kiitos erityisesti presidentti Urho Kekkosen, maallamme oli malttia vaurastua sotien jälkeen alueellisestikin varsin tasapainoisesti kaukonäköisellä alue-, teollistamis- ja korkeakoulupolitiikan yhdistelmällä. Tuon ajattelun ja politiikan kirkkaimpana tähtenä loistaa tänäänkin Oulun yliopisto ja sen ympärille muodostunut kansainvälisesti vetovoimainen ja kilpailukykyinen osaamisklusteri.

Alueiden kehittämisen toimintaympäristö on muuttunut merkittävästi viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana. Tähän on vaikuttanut kaiken läpäisevä talouden globalisaatio ja nopea integraatiokehitys Euroopassa. Muutosten seurauksena alueemme, niiden ihmiset ja yritykset, eivät kilpaile osaamisessa, innovaatioissa ja tuotannossa enää keskenään vaan kansainvälisesti. Alueellinen kehitys ja kehittymättömyys on tänään vieläkin monimutkaisemman prosessin tulos kuin aikaisemmin.

Myös perinteisiin aluepolitiikan onnistumisen mittareihin on suhtauduttava varauksin. 1990-luvun puolivälin jälkeen voimakkaasti kiihtynyt maan sisäinen muuttoliike on viime vuosina hidastunut. Tämä kertoo sittenkin enemmän talouskasvun talttumisesta kuin alueellisen kehityksen tasapainottumisesta. Myös alueittaiset kehityserot maakuntien sisällä ovat repeämässä. Muuttoliikkeen määrään vaikuttaa väestöä voimakkaimmin menettävillä alueilla sekin, että muuttokykyiset ja -haluiset ovat jo muuttokuormansa ehtineet pakata.

Aluekehityksen pahin uhkakuva on eräänlainen käpertyminen olemassa olevien asemien puolustamiseen ja vanhan maailman haikailuun. Tämä koskee erityisesti keskustaa, jolla aluepolitiikka on perinteisesti ollut paitsi järjen, myös sydämen asia.

Mielestämme moderninkin aluepoliittisen ajattelun ja toimenpiteiden lähtökohdaksi on otettava se, että Suomen kaltaisessa harvaan asutussa, pitkien etäisyyksien ja runsaiden luonnonvarojen maassa aluekehitystä on pyrittävä tasapainottamaan siitä, mihin pelkkä markkinavetoisuus johtaisi. Keskittymiskehityksen rinnalla tarvitaan tiettyyn mittaan hajakeskittämistä ja hajauttamistakin paitsi alueellisen tasa-arvon edistämisen, myös tuottavuuden parantamisen näkökulmasta.

Tasapainoinen alueellinen kehitys on Suomelle monia muita maita tärkeämpää. Uusiutuvien luonnonvarojemme hoitaminen ja hyödyntäminen käy mahdottomaksi, jos työtä tehdään vain muutamissa keskuksissa. Myös turvallisuuspoliittisilla näkökohdilla on edelleen merkitystä tavoiteltaessa koko Suomen asuttuna pitämistä.

Aluerakenteen tasapainoisempi kehitys syntyy yhä enemmän siitä, että talouden toimijat, erityisesti yritykset alueilla, menestyvät uusissa oloissa entistä paremmin. Julkisen sektorin hidas tai jopa olematon kasvu tulevaisuudessa puolestaan merkitsee, että julkisella sektorilla ei ole menneiden vuosien ja vuosikymmenten kaltaista roolia aluerakenteen muotoutumisessa. Sen merkitys kuitenkin alueilla kasvaa lähivuosina eläköityneiden tilalle palkattavan työvoiman vuoksi. Tämä on eräs syy, miksi kaikkein pessimistisimmät väestöennusteet tuskin tälläkään kertaa toteutuvat.

Aluepolitiikka perustuu yhä enemmän osaamisen, omaehtoisen kehittämisen ja omien vahvuuksien varaan. Keskeistä on, että osaajia ja osaamiskeskittymiä on muuallakin kuin suurimmissa kasvukeskuksissa. Tulevaisuudessa on ennakkoluulottomasti etsittävä keinoja osaajien saamiseksi myös väestöä menettäville alueille. Niin yksilöihin kuin yrityksiinkin kohdistuvia verotuksellisia ja muita kannustimia on aktiivisesti kokeiltava.

Alueiden menestys on yritysten menestystä. Alueellista elinkeinopolitiikkaa ja yrittäjyyden toimintaedellytyksiä on vahvistettava huolehtimalla riittävien suorien yritystukien ohella siitä, että myös suurten kasvukeskusten ulkopuolella toimivilla yrityksillä on tasavertaiset mahdollisuudet tutkimus- ja tuotekehitysrahoituksen hyödyntämiseen.

Yliopistojen, ammattikorkeakoulujen ja muiden koulutusinstituutioiden alueellista vaikuttavuutta ja verkostoitumista alueen muiden toimijoiden, etenkin maakuntien liittojen, kanssa on edistettävä osaamisperustan vahvistamiseksi.

Ajatus, että Suomeen mahtuu vain muutama yliopisto, on paitsi tiedepoliittisesti, myös alueidemme menestymisen kannalta kuolleena syntynyt. Monialaisia ja silti kansainvälisesti kilpailukykyisiä yliopistoja meillä tuskin voi olla yhtä enempää. Sen sijaan myös yliopistojen on aiempaa rohkeammin valittava omat vahvuusalueensa ja erikoistuttava niihin. Paras esimerkki tällaisesta profiloitumisesta lienee tällä hetkellä Joensuu, jossa yliopiston ympärille on rakentunut kansainvälisestikin arvioiden erittäin korkeatasoinen metsäosaamisen keskus. Samaa voi sanoa kansainvälisesti huippuarvostetusta Taideteollisesta korkeakoulustamme.

Ammattikorkeakouluilla on erityinen velvollisuus huomioida ja vastata oman alueensa elinkeinojen osaamistarpeita. Niiden ei pidä juosta samalla radalla tiedekorkeakoulujen kanssa.

EU-jäsenyyden mukanaan tuomaa ohjelmaperusteista aluepolitiikkaa on edelleen kehitettävä kokoamalla aluekehittämisen voimavaroja, alueellistamalla niitä ja lisäämällä alueiden omaa kansanvaltaista ohjausta voimavarojen suuntaamisessa. Maakuntien liittojen asemaa alueen tahdon muodostajana ja eri kehittämistoimenpiteiden ja ohjelmien yhteensovittajana tulee vahvistaa.

Aluepolitiikan suunnittelu ja toteutus on nyt liian hallintopainotteista. Erilaisten ohjelmien määrää on karsittava ja byrokratiaa vähennettävä. Samoin elämälle vieraista typologioista erityyppisten alueiden luokittelemisessa on luovuttava. Aluepolitiikan hallinnon on oltava mahdollisimman yksinkertaista, jotta toimijoiden aika riittää olennaisimpaan: kehittämistyöhön uusien yritysten, työpaikkojen ja hyvinvoinnin luomiseen.

Aluepolitiikan suunnittelua ja toimeenpanoa on vietävä alueille eurooppalaisten esimerkkien mukaisesti. Liekö tsaarin ajan peruja, mutta aluehallinnon kehittämisessä olemme eräs unionin keskusjohtoisimmista maista, vaikka asian tulisi olla päinvastoin.

Aluepolitiikan keskeisin toimija on maakunnan liitto. Sen luottamushenkilöt tulisi valita suorilla vaaleilla maakuntien tehtävien ja merkityksen kasvun myötä. Maakunta liittyy suomalaisten identiteettiin selvemmin kuin mitkään hallinnolliset seutukunnat puhumattakaan erilaisista keinotekoisesti muodostetuista aluekeskusalueista. Maakuntataso on riittävän iso mahdollistaakseen strategisen suunnittelun ja riittävän pieni huomioidakseen tasapuolisesti alueensa jokaisen kolkan. Tämä ei tarkoita, etteikö myös nykyistä maakuntajakoa ole syytä arvioida uudelleen ja maakuntien määrää mahdollisesti vähentää niiden tehtävien lisääntyessä.

On huolehdittava siitä, että aluekeskukset eivät erkaannu muusta maakunnan kehittämisestä, eivät henkisesti eivätkä hallinnollisesti. Aluekeskuspolitiikkaan on kytkettävä entistä voimakkaammin myös valtion toimintojen alueellistaminen.

Maaseudun kehitys perustuu osaltaan vahvaan ja tasavertaiseen vuorovaikutukseen kaupunkiseutujen kanssa eikä maaseutua ja kaupunkeja tulisi nähdä toisistaan eristyksissä olevina vastinpareina.

Aluepolitiikkaan korvamerkittyjen taloudellisten voimavarojen kasvu ei ole todennäköistä. Tosin Euroopan unionin alue- ja rakennepolitiikan uudistuksessa myös vältyttiin pahimmilta uhkakuvilta rakennerahastovarojen leikkauksissa. Joka tapauksessa vähemmillä voimavaroilla on saatava aikaan yhä enemmän vaikuttavuutta varsinkin alueiden elinkeino-, teknologia- ja osaamisperustan vahvistamisessa.

Globaalissa taloudessa etenkin yritysten päätökset toimintojensa supistamisesta ovat aiempaa vaikeammin ennakoitavissa. Esimerkiksi UPM:n jätti-irtisanomiset todistivat tämän maaliskuussa 2006. Aluekehittämisen rahoituksen suuntaamista onkin otettava ennakoivasti huomioon mahdollisuudet reagoida äkillisten työpaikkamenestysten aiheuttamiin ongelmiin.

Aluepolitiikan uudet mahdollisuudet globaalissa maailmassa liittyvät ennen muuta viestintäteknologian hyödyntämiseen. Maantieteelliset etäisyydet ovat menettäneet merkitystään, on sama missä työtä fyysisesti tehdään. Samalla ihmisten odotukset asuinympäristönsä turvallisuudelle ja viihtyisyydelle ovat kasvaneet. Tämän yhdistelmän hyödyntäminen ratkaiseekin tulevaisuudessa sen, säilyykö Suomi tasapainoisesti asuttuna vai keskittyykö asutus muutamiin kasvukeskuksiin muun Suomen jäädessä tuppukyliksi, joissa kukkii vain horsma.

Osaamisen ja osaajien levittäytyminen ja etätyön lisääntyminen on mahdollista vain, jos liikenneverkkojen ja tietoliikenneyhteyksien kunnosta huolehditaan osana alueidemme kilpailukyvyn vahvistamista. Etätyön kannustamiseksi on harkittava myös verotuksellisia keinoja. Etätyö soveltuu erityisesti tietointensiivisiin työtehtäviin sekä toisaalta erilaisiin hallinnon tukipalveluihin.

Liikenneverkot ovat merkittävä osa kansallisvarallisuuttamme. Niiden välttämätön kunnossapito ja kehittäminen on siten paitsi omaisuudenhoitoa myös investointi kilpailukyvyn ja alueellisen tasa-arvon hyväksi. Viimeisen vuosikymmenen laiminlyönneistä kärsii erityisesti yksi taloutemme kivijaloista, metsäteollisuus. Tieverkon heikko kunto, mukaan lukien yksityistiet, vaikuttaa suoraan puuraaka-aineen saatavuuteen ja hintaan. Muutaman miljoonan euron säästöt tienpidossa näkyvät moninkertaisesti kansantaloudessa paperikoneiden lyödessä tyhjää. Tiesivätköhän 90-luvun lopun suuret populistit millaista vahinkoa ja kenelle aiheuttivat, kun leimasivat kaikki liikenneinvestoinnit siltarumpupolitiikaksi. Sitä niittää, mitä kylvää.

Elinympäristön laatu on keskeistä houkuteltaessa yrityksiä ja asukkaita. Siihen kuuluu mm. ihmisten asumistoiveisiin vastaaminen, turvallisuus, palvelut ja liikenneyhteydet sekä ympäristön terveellisyys. Elinympäristön laatu on tärkeää vastattaessa potentiaaliseen maallemuuttoon ja sen mahdollisuuksiin aluekehityksen tasapainottamisessa. Myös niin sanottua kakkosasumista on edistettävä ja tehtävä "kakkosasuntojen" muuttaminen "ykkösasunnoiksi" mahdollisimman helpoksi. Tätä kautta eläkeläisten kasvanut ostovoima on saatavissa hyödyttämään tulovirtoja menettäviä alueita.

Asuminen vastaamaan ihmisten toiveita

Aluepolitiikka ja asuntopolitiikka liittyvät myös toisiinsa. Eniten silloin, kun kysymys on asumisen hinnasta. Kasvukeskusten kalliit tontit ja edelleenkin monin paikoin pitkät vuokra-asuntojonot kertovat osaltaan aluepolitiikan tehostamisen tarpeesta.

Vietämme asunnossamme ja asumisympäristössämme yli puolet elämästämme. Se on paljon. Siksi asumisolot ja niihin vaikuttava asunto- ja maapolitiikka on syytä nostaa yhteiskunnallisen keskustelun ja päätöksenteon keskiöön.

Asuntopolitiikan merkitys on aikojen kuluessa vaihdellut. Sotien jälkeen se on ollut Suomen historiassa ehkä suurimmillaan yli 400 000 siirtolaisten nopean asuttamisen seurauksena. Myös väestön laaja maaltamuutto tehtaiden perässä kaupunkeihin varsinkin 1960-luvulla asetti asuntopolitiikan kovien haasteiden eteen. Syntyi valtion tukema vuokra-asuntotuotanto, jolla varsin tehokkaasti tyydytettiin tuon ajan asuntotarpeita. Yli puolet asunnoistamme on rakennettu vuoden 1970 jälkeen, siis varsin myöhään.

Asuntopolitiikan merkitys tulee kasvamaan. Asumisen järjestäminen on keskeinen tekijä Suomen kilpaillessa opiskelijoista, osaavasta työvoimasta ja yrityksistä. Myös maan sisäiset väestörakenteiden muutokset, ikääntyminen ja muuttoliike, sekä perhemuotojen moninaistuminen ovat suuria haasteita asuntopolitiikalle.

Hyvä asuntopolitiikka nojaa mielestämme kolmeen pilariin. Ensinnäkin, ihmisten asumistoiveisiin vastaaminen on otettava kaavoituksen, asuntorakentamisen ja asumisen tukijärjestelmien ohjenuoraksi. On nurinkurista, että kaavoitusta yksityiskohtaisesti sääntelevä lainsäädäntö ei velvoita kaavoittamaan sitä, mille on kysyntää.

Toiseksi, asumisen järjestämisessäkin on vaalittava valinnanvapautta. Tästä syystä asuntojen talotyyppi- ja hallintamuotojakauman on oltava riittävän kattava, jotta kukin löytää sopivan asunnon mieltymystensä ja elämäntilanteensa mukaisesti.

Kolmanneksi asuntorakentamisessa ja asuntoalueiden suunnittelussa on pyrittävä muunneltavuuteen. Tätä edellyttää varsinkin väestön ikääntyminen ja sen aiheuttamat muutokset asuntojen rakenteille ja varustelulle. Myös asuinympäristöt tulisi suunnitella siten, että ne muuntuisivat vuosien ja vuosikymmenten kuluessa vastaamaan kunkin ajan tarpeita muun muassa palveluille ja harrastusmahdollisuuksille.

Tänään Suomessa asutaan keskimäärin hyvin. Suurimmassa osassa maata asuntojen tarjonta ja kysyntä kohtaavat. Myös hinta ja laatu ovat tasapainossa. Kansainvälisessä vertailussa tosin asumme edelleenkin melko ahtaasti, vaikka henkilöä kohti käytössä olevat asuntoneliöt ovatkin kasvaneet 1960-luvun 15 neliömetristä noin 36:een eli yli puolella. Esimerkiksi ruotsalaisilla on käytössään keskimäärin noin 44 asuntoneliömetriä henkilöä kohti. Suuressa maassa asumisen tulisi olla väljää. Kansainvälisiin vertailuihin tosin liittyy epävarmuustekijöitä ja muun muassa kakkosasuminen sekä kesämökit ovat tyypillinen suomalaisten asumistasoa korottava ilmiö, jota kaikki tilastot eivät tunnista. Toisaalta myös yksiöt ovat perisuomalainen asumismuoto, jota ei muualla tunneta.

Asumisen tukijärjestelmämme ovat kansainvälisten arvioiden mukaan varsin toimivia ja tehokkaasti kohdistuvia. Asumiseen käytettävä osuus tuloista on meillä keskimäärin matala verrattuna moniin muihin maihin.

Asunto- ja maapolitiikan pahimmat epäkohdat keskittyvät pääkaupunki- ja Helsingin seudulle. Asuntojen hinnat pääkaupunkiseudulla ovat kaksinkertaiset muuhun maahan verrattuna. Myös tonttihintojen nousuvauhti on päätä huimaava: ne ovat kaksinkertaistuneet Helsingin seudulla viimeisten kuuden vuoden aikana. Alueelta on vaikea saada tonttia alle 100 000 eurolla.

Oma ongelmansa on väestöä menettävien alueiden tyhjilleen tai vajaa-käytölle jäävän asuntokannan tilanne. Ensimmäiset tyhjilleen jääneet aravavuokratalot on meilläkin jo purettu. Ennen tätä äärimmäistä keinoa tulee kuitenkin muun muassa talojen ja asuntojen käyttötarkoitusten muutoksin etsiä ongelmakohteille uuskäyttöä.

Asuntopolitiikkamme suurin ja kiireellisin haaste on lisätä tonttitarjontaa kasvukeskuksissa, erityisesti Helsingin seudulla niin, että omakotitalo tulee tavallisen palkansaajankin ulottuville ja asumisen hinnannousu hidastuu selvästi nykyisestä. Hinnan laskukin saattaa olla yksittäisillä alueilla ja kohteissa mahdollista myös väestönkasvualueilla.

Tämä on erityisen tärkeää niiden useiden satojen tuhansien Helsingin seudulle muuttaneiden ihmisten kannalta, joilla ei ole mahdollisuutta tähtitieteellisiin hintoihin nousseiden asuntojen perimiseen tai muuhun edulliseen hankintaan. Emme hyväksy keskustankin piirissä ajoittain esiintyvää ajattelua, jossa muuttoliikettä kasvukeskuksiin tulisi padota tonttitarjonnasta ja asuntorakentamisesta tinkimällä. Tähän tarkoitukseen tulee käyttää aivan muita yhteiskunta- ja aluepolitiikan keinoja. Ihmisten oikeus hyvään asumiseen ei saa olla tässä pelinappulana.

Asuntojen tarjonta on saatava vastaamaan kysyntää. Kolmeneljäsosaa suomalaisista haluaa tutkimusten mukaan asua pientaloissa. Tällä hetkellä siihen on mahdollisuus liian harvalla. Talotyyppijakaumamme on varsin kerrostalovaltainen moniin muihin Euroopan maihin tai Amerikkaan verrattuna. Se on erikoinen "saavutus" Suomelta, jossa rakennusmaasta ei todellakaan ole pulaa edes pääkaupunkiseudulla. Pientalojen osuus asuntotuotannosta on kuitenkin viime vuosina noussut yli 50 prosenttiin ja pientaloihin on kolmen edellisvuoden aikana rakennettu enemmän asuntoja kuin kerrostaloihin.

Maapolitiikasta, kaavoituksesta ja niiden myötä tonttien tarjonnasta vastaavat kunnat. Niin saa olla jatkossakin, kunhan lainsäädännöllä kunnille asetetaan selvä ja sanktioitu velvoite huolehtia riittävästä, määrältään ja laadultaan kysyntää vastaavasta tonttitarjonnasta. Valtion on vauhditettava tätä paitsi verotuksella myös huolehtimalla jatkossakin avustuksista kunnallistekniikan rakentamiseen. Uusia aluerakentamismalleja ja maankäyttösopimuksia on hyödynnettävä kokonaisten asunto- ja palvelualueiden toteuttamiseksi ja kustannusten oikeudenmukaiseksi jakautumiseksi.

Kaavoittamiseen ja kaavavalitusten käsittelyyn liittyviä resurssiongelmia tulee helpottaa. Päällekkäiset valitusmahdollisuudet kaavoittamisessa ja rakennuslupien myöntämisessä on karsittava oikeusturvanäkökohdat huomioiden. Rakentamiskohteiden hidastamiseksi tehdyistä valituksista kustannusvastuuta on sälytettävä myös valituksen tekijälle itselleen.

Ihmisten toiveita pientaloista ei voi ratkaista vain tontteja lisäämällä. Myös omakotitalojen rakentaminen on tehtävä helpoksi. Varsinkaan nuoremmat omakotitaloa tarvitsevat eivät ole syntyneet saha ja vasara kädessä. Samalla rakentamisen laatua ohjaavat säännökset ovat huomattavasti aiempia aikoja tiukempia ja monimutkaisempia. Ne asettavat rakentajille entistä kovempia pätevyysvaatimuksia. Siksi valmistalotuotantoon on panostettava ja kehitettävä talopaketteja, joissa voidaan yhdistää yksilölliset toiveet ja sarjatuotannon tehokkuusedut. Esimerkiksi Ruotsissa valmistalon tilaa joka toinen, meillä vain joka kymmenes.

Asuntojen energiatehokkuutta on parannettava ja suosittava uusiutuviin energiamuotoihin perustuvia lämmitysjärjestelmiä. Puun käyttöä rakentamisessa on myös lisättävä ympäristö- ja työllisyyssyistä.

Asumisen suuri trendi aivan viime aikoina on ollut siirtyminen vuokralta omistusasuntoihin. Samalla yhä useammat ostavat jo ensiasunnoksi suuremman perheasunnon perinteisen yksiön tai kaksion sijasta. Tämän ovat mahdollistaneet yhä useammille matala korkotaso ja pidentyneet laina-ajat.

Kehitys on pääosin tervettä. Verrattuna 1980-luvun tilanteeseen mahdollisuutemme kasvavan lainakannan hallintaan ovat huomattavasti paremmat. Osana euroaluetta korkotason merkittävä ja nopea nousu on varsin epätodennäköinen. Myöskään lama ja sen seurauksena työttömyyden räjähdysmäinen nousu yhdistettynä asuntojen arvojen romahtamiseen ei vaikuta todennäköiseltä. Myös tulotasomme on kasvanut eikä lainakannan kasvu siihen suhteutettuna ole huolestuttavaa. Samoin vakuutusjärjestelyt ja muut lainojen hallintakeinot työttömyyden tai sairauden varalle ovat kehittyneet nopeasti.

Myös riittävästä vapaarahoitteisesta ja valtion tukemasta vuokra-asuntojen tarjonnasta on tärkeää huolehtia. Niiden saatavuus on tärkeää työvoiman liikkuvuuden, maahanmuuton lisääntymisen sekä perhemuotojen muuttumisen vuoksi. Osaltaan tätäkin helpottaa yhä useamman mahdollisuus omistusasunnon hankkimiseen.

Asuntopolitiikan ja sosiaalipolitiikan yhteys on perinteisesti ollut vahva. Asuntopolitiikkaa tarvitaan jatkossakin erityisesti niitä ihmisiä varten, joiden asumista markkinavoimat eivät hoida. Myös jatkossa näille niin kutsutuille erityisryhmille, kuten tukea tarvitseville nuorille, opiskelijoille tai kehitysvammaisille tai huonokuntoisille vanhuksille, on avustuksin turvattava inhimilliset asumisolot. Samoin ponnisteluja ilahduttavasti viime vuosina vähentyneen asunnottomuuden kitkemiseksi on jatkettava. Asunnottomuus on hyvinvointivaltion häpeätahra, josta on päästävä kokonaan eroon.

6. Sukupolvien välinen tulonjako konkretisoituu

"Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus nousee vauhdilla politiikan esityslistalle. Käsittelemme siihen liittyviä keskeisiä kysymyksiä seuraavassa eläke- ja hoivarahastoinnin näkökulmasta. Yritämme välttää sukupolvisodan tai tarpeettoman kaunan lietsomista. Kyllä meidät kasvattanut sukupolvi on varmasti tehnyt osansa isänmaamme rakentamiseksi.

Käsittelytapamme toivon mukaan poikkeaa selvästi siitä, minkä demareiden Osku Pajamäki valitsi äskettäin julkistetussa kirjasessaan Ahne sukupolvi. Pajamäki ansaitsee toisaalta kaiken tukemme ja kannustuksemme muutosten aikaansaamiseksi. Siinä suhteessahan hänen edustamansa poliittinen liike taustakorporaatioineen on tunnetusti temppelin harjalla."

Väestön ikääntyminen merkitsee nuorille kasvavaa maksutaakkaa

Cambridgen yliopiston taloustieteen professorin Seppo Honkapohjan johtama kansainvälinen professoriryhmä julkisti eurooppalaisten tulevaisuutta käsittelevän raporttinsa viime vuoden maaliskuussa. Raportin mukaan Euroopan talouden yhdeksi keskeiseksi kohtalonkysymykseksi nousee väestön vinoutuva ikärakenne. Useimmat Euroopan jakojärjestelmään perustuvista eläkejärjestelmistä eivät ryhmän mukaan ole kestäviä.

Nykymenolla joudutaan lopulta tilanteeseen, jossa vaaditaan rankkoja veronkorotuksia ja eläkeleikkauksia. Professoriryhmä on huolissaan ei-työikäisten ja työikäisten välistä suhdetta kuvaavan huoltosuhteen huononemisesta. Yhtenä ratkaisuna ongelmaan he pitävät verojärjestelmän remonttia, jolla vähennettäisiin verotuksen vääristävää vaikutusta kansalaisten päätöksiin hankkia lapsia. Ryhmä ehdottaa paitsi kannustavien lapsilisäjärjestelmien kehittämistä myös palkoista perittävien eläkemaksujen sekä tuloverojen porrastamista sen mukaan, paljonko kansalaisella on lapsia.

Suomenkin eläkejärjestelmä on pitkälti jakojärjestelmä. Tulevista eläkkeistä vain noin 25 prosenttia on rahastoitu. Siis 75 prosenttia suurten ikäluokkien eläkkeistä maksavat heidän jälkeläisensä. Lisämausteen tuo se, että meidän vapaaehtoinen eläkesäästäminen on ollut eurooppalaisessa vertailussa aivan olematonta, koska sitä ei ole haluttu kehittää. Olemme rahastoinnissa korostetusti vain pakollisen eläkesäästämisen varassa. Koskeeko professoriryhmän varoitus siis myös meitä?

Vanhushuoltosuhteemme huononee Euroopan ennätysvauhtia, koska syntyvyys on ollut alle väestön uusiutumistason yli kolmekymmentä vuotta. Suurten ikäluokkien laajamittainen eläkkeelle siirtyminen alkaa vuoden 2010 paikkeilla ja kestää vuoteen 2030 saakka. Epäsuotuisan kehityksen jatkuminen aiheuttaa yhdessä eliniän pitenemisen kanssa ennen kokemattoman väestörakenteen muutoksen. Nykynäkymin väkilukumme kääntyy laskuun jo noin 20 vuoden kuluttua. Seurauksena on, että sosiaali- ja terveydenhuollossa menopaineet kasvavat ja taloudellinen huoltosuhde heikkenee rajusti. Työeläkemaksu uhkaa nousta 6 - 7 prosenttiyksikköä suhteessa palkkaan vuoteen 2030 mennessä. Nykylaskelmien mukaan maksua pitäisi alkaa nostaa jo pian vuoden 2010 jälkeen.

Työikäisen aktiiviväestön määrä on ratkaisevan tärkeä eläke- ja sosiaaliturvan rahoituspohjan kannalta. Vielä vuosina 1950-69 yhtä eläkeikäistä kohti oli 4 ½ työikäistä. Ellei syntyvyys tai maahanmuutto korjaa tilannetta, suurten ikäluokkien hoitovuosina 2030 - 2049 työikäisiä on 1½ yhtä eläkeläistä kohti. Hoidettavia yli 65-vuotiaita on silloin yli 300 000 enemmän kuin nyt.

Eli huonosti käy, todella huonosti, jollei syntyvyys kasva tai maahanmuutto dramaattisesti lisäänny. Yhtä suomalaista naista kohti olisi synnyttävä 2,1 lasta, jotta väkimäärä pysyisi syntyvyyden kautta entisellään. Nyt luku on noin 1,73. Viimeiset tiedot onneksi kertovat, että maahanmuutto, ulkomaisen työvoiman määrä Suomessa on selvässä kasvussa. Onko siitä pelastukseksi? Osittain, mutta tarvitsemme yhä lisäremontteja eläkejärjestelmään.

Suomalaisten on herättävä eläkejärjestelmän epäkohtiin

Miksi tässä kirjassa uhrataan näinkin paljon palstamillejä työeläkejärjestelmämme ruotimiselle. Yksinkertaisesti siksi, että työeläkejärjestelmän menestyksellä on meille niin paljon väliä. Meistä monet on nähnyt hallituksen kehys- ja budjettiriihissä, kuinka hallituspuolueet kiistelevät verissä päin vaatimattomista, muutamien satojenkin tuhansien eurojen tulo- tai menopäätöksistä. Työeläkejärjestelmässä, hiljaisuudessa ja lähes tyystin demokraattisen, parlamentaarisen järjestelmämme ulkopuolella tehdään päätöksiä, joiden vaikutukset veronmaksajien - työnantajien ja työntekijöiden - sekä toisaalta nykyisten ja tulevien eläkeläisten asemaan ovat huomattavat.

Päätösten vaikutukset nousevat helposti satoihin miljooniin euroihin. Usein niistä ei juurikaan tiedoteta, desimaaleilla kun pelataan. Taloustoimittajien piirissä mielenkiinto on kiitettävästi alkanut herätä. Poliitikoista - kokemustemme mukaan - noin 90 prosenttia on pihalla kuin lumiukot siitä, mitä eläkejärjestelmässämme todella tapahtuu, vaikka toisaalta harvasta asiasta työväentaloilla, tupailloissa ja porvariklubeilla puhutaan niin paljon kuin eläkkeistä ja niiden riittävyydestä tulevaisuudessa.

Mielestämme eläkejärjestelmästä pitäisi puhua paljon enemmän, koska suomalaisilla on oikeus tietää, mitä heidän eläkkeilleen tapahtuu. Tästä syystä järjestelmän pitäisi olla paljon läpinäkyvämpi. Suurten ikäluokkien, kuten myös hiljan 50-vuotta täyttäneiden päättäjien niin maan hallituksessa kuin työmarkkinajärjestöjen ja eläkejärjestelmän johdossa on hyvä tietää, etteivät nuoremmat ikäluokat aio aikanaan maksaa palkastaan yli 30 prosentin eläkemaksuja teidän eläkkeisiinne, jos te aiotte itse selvitä kolmasosan pienemmällä eli reilulla 20 prosentilla. Älkää siis lupailko suomalaisille liikoja! Siihen teillä ei ole mandaattia.

Lisäksi meitä huolettaa eläkejärjestelmän kautta hiipuva korporaatiososialismi. On syytä ottaa eläkelaitosherrojen puheet "aktiivisesta omistajuudesta" tosissaan. Pelkäämme, että epädemokraattiset, korporaatioiden yhä vankemmin hallitsevat työeläkevakuutusyhtiöt hakevat itselleen samaa asemaa Suomen elinkeinoelämässä kuin pankeilla oli 1990-luvun alkuun asti. Sitä emme halua. Yksi pankkikriisi Eläke-Kansan konkursseineen riittää. Pidetään mieluummin huolta eläkkeistä, kuin aloitetaan strategiset valtaukset suomalaisissa yrityksissä kasinopeleineen.

Haluamme siis työeläkejärjestelmän, joka on sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta hyväksyttävä, joka on riittävässä demokraattisessa ohjauksessa, joka on ammattitaitoisesti johdettu ja joka ei pyri hankkimaan itselleen suurempaa roolia yhteiskunnallisessa päätöksenteossa kuin sille kuuluu. Tätä tavoittelemme seuraavassa kirjoittamallamme - silläkin uhalla, että näkemystemme vastaanotto on jo selvillä: emme ymmärrä järjestelmän toimintaperiaatteista mitään!

Nuorten pitää puolustaa etujaan

Vuoden 2005 alusta voimaan tullut eläkeuudistus on monella tapaa onnistunut. Se kannustaa jäämään myöhemmin eläkkeelle ja vaimentaa eläkemaksun nousua heikentämättä etuuksia. Uudistus ei kuitenkaan tee yksityisalojen eläkejärjestelmästä rahoituksellisesti kestävää, koska maksujen odotetaan vielä nousevan merkittävästi. Maksut nousevat, vaikka tulevaisuudessa etuudet verrattuna nykyiseen selvästi huononevat.

Jukka Lassilan ja Tarmo Valkosen tekemän, yksityisalojen eläkeuudistuksen taloudellisia vaikutuksia selvittäneen tutkimuksen (ETLA B211/2005) mukaan sukupolvet, jotka aloittivat työelämässä ennen TEL-järjestelmän voimaantuloa, saavat järjestelmästä hyvän tuoton - siis eläke-edut ovat runsaat verrattuna maksuihin. Tuotto kuitenkin laskee ajassa: 1980-luvulla syntyneet sukupolvet ovat ensimmäiset, jotka saavat vähemmän kuin ovat maksaneet maksuja ja 2000-luvulla syntyneet saavat enää runsaat 4/5 suhteessa maksuihin.

Tutkijoiden mukaan on vaikea löytää kriteereitä, joiden perusteella uudistuksen sukupolvivaikutukset olisivat oikeudenmukaisia. Aikaisemmat ja tulevat sukupolvet hyötyvät nykyisten nuorten aikuisten kustannuksella. Selittääkö ilmiötä se, että uudistukset ovat tehneet keski-ikäiset ihmiset suljetussa piirissä ilman, että niistä olisi käyty mitään yhteiskunnallista keskustelua? Lainaamme Lassilan ja Valkosen tekstiä: "Lopputuloksen perusteella näyttää kuitenkin siltä, uudistuksessa varjeltiin lähellä eläkeikää olevia suuria ikäkuokkia tulojen menetykseltä, vaikka joustava eläkeikä olisi sallinut menetyksen kompensoimisen työntekoa jatkamalla. Yksittäisen uudistuksen osista heikoimmin perusteltuja on karttuman korotus yli 53-vuotiaille."

Kauanko aiomme (40-, 30+, 30-, 20+ ja 20- -sukupolvet) seurata sivusta, kun itse maksamiamme eläkevaroja siirretään "kestävän työeläkemaksutason" turvaamiseksi meidän tavoittamattomiin?

Verotuloja hoivarahastoon

Jatketaan Lassilan ja Valkosen tutkimusten lainailua: "Terveys- ja muita hoivapalveluja sekä eläkkeitä tarvitsevien määrä kasvaa. Näitä menoja rahoittavien palkansaajien määrä vähenee. Nykyisten nuorten ja tulevien palkansaajien verotus uhkaa kiristyä, vaikka etuudet pysyisivät ennallaan. Vaihtoehtona verojen ja maksujen nousulle on etujen leikkaus. Parempi vaihtoehto on varautua tuleviin menoihin etukäteen rahastoimalla." Lainaus on tutkijoiden hoivarahastoa koskevasta tutkimuksesta (ETLA 38/2003).

Tutkijoiden mukaan osa verotuloista voitaisiin siirtää hoivarahastoon ennen kuin väestön ikääntyminen alkaa näkyä hoivamenoissa täysimääräisesti. Rahastosta maksettaisiin osa tulevista terveydenhoito- ja vanhuspalvelumenoista, jolloin tulevat verot jäisivät matalammiksi. Kohtuullisen maksurasituksen tasauksen saisi rahastoimalla varoja kahdenkymmenen vuoden ajan, ensin kymmenen vuotta kaksi prosenttiyksikköä kulutuksen arvosta ja toiset kymmenen vuotta yhden prosenttiyksikön verran.

Rahastojen purkaminen alkaisi vähitellen jo vuonna 2010 ja rahaston määrä kasvaisi suurimmillaan noin 15 prosenttiin bruttokansantuotteesta 2020-luvun lopulta lähtien ja kääntyisi laskuun 2040-luvulla. Tutkijoiden mielestä lupaavin tapa organisoida rahasto on kuntien hallitsema pakollinen hoivarahasto, joka toimisi Kuntien eläkevakuutuksen tapaan. Se tasaisi hoivamenojen maksurasitusta ajassa, kuten muutkin rahastointitavat, mutta sen lisäksi se tasaisi alueitten ja kuntien välisiä ikääntymisestä aiheutuvia kustannuseroja.

Yhdymme täysin Etlan tutkijoiden huoleen sosiaali- ja terveyspalveluiden rahoituksen riittävyydestä. Kunta- ja palvelurakenneuudistus on hyvä alku, mutta tuskin vielä riittää purkamaan hoitopommia. Varoitimme hoitopommista jo 1990-luvun puolivälissä. Silloin varoitukset kaikuivat kuuroille korville. Nyt sirpaleiden yltäessä jo näkökenttään, koko yhteiskunta näyttää heräävän siihen, miten huolehdimme ihmisten palveluista ja eläkkeistä.

Niin hoivamenot kuin eläkkeetkin kohdistuvat ikääntyneisiin, ja ne maksetaan työikäisiltä kerätyillä veroilla. Menot ja niiden rahoitus ajoittuvat siis suunnilleen samoin kuin eläkkeissä, ja rahastoinnilla olisi samantapaiset vaikutukset. Ja mikä tärkeintä: hoivamenojen kohdentuminen elinkaaren loppuvaiheisiin tarkoittaa sitä, että suuret ikäluokat ehtisivät osallistua vielä omien menojensa rahastointiin! Voidaan kuitenkin perustellusti kysyä, tarvitaanko hoivakulujen kattamiseksi erillistä rahastoa, kun meillä on jo TEL-rahastot?

Lassilan ja Valkosen aloite lisärahastoinnin tarpeesta on erittäin tärkeä ja se täytyy ottaa hyvin vakavasti huomioon. Suomea on tähän asti rakennettu ja rakennetaan edelleen vahvasti TEL-rahastoinnin nimissä. Meidän kansalaisten on ollut uskominen virallisia laskelmia ja lausuntoja, että TEL-rahastointi on riittävää ja tehokasta, eikä muuta tarvita!

Rahastointia lisättiin jonkin verran eläkeuudistuksessa, mutta Lassilan ja Valkosen mukaan vaikutukset ovat vähäisiä. Mekään emme luota nykyisen rahastoinnin riittävyyteen. Rahastointia, sekä julkista että yksityistä, olisi lisättävä, mutta se ei tietenkään yksin riitä. Eläkejärjestelmämme rakenteissa on paljon parannettavaa, jotta myös nuorilla ja tulevilla sukupolvilla olisi perusennustetta paremmat mahdollisuudet elää ja tehdä työtä Suomessa. Emmekä me tätä vain omien ikäluokkiemme näkökulmasta korosta. Kysymys on aidosti myös siitä, miten turvataan eläkkeet ja palvelut tulevaisuudessa.

Voi hyvinkin olla, että tässä ilmapiirissä kohtuullisen palvelutason pelastaa vain massiivinen ulkomaisen työvoiman maahanmuutto. Jos seuraavat 15 vuotta Suomeen muuttaa keskimäärin 10 000 - 15 000 ihmistä nettona enemmän kuin täältä pois, on sillä jo merkitystä. Eläke- ja hoivajärjestelmän ylläpito vaatiikin radikaaleja muutoksia ulkomaalaispolitiikassamme.

Nuoret maksumiehiksi myös TEL-laitos uudistuksessa

Vuoden 2004 lopulla itselleen uuden toimeksiannon antanut Puron neuvotteluryhmä pääsi vuoden 2006 alussa keskenään sopimukseen siitä, kuinka TEL-järjestelmää ja erityisesti sen sijoitustoimintaa kehitetään. Sopimuksen tavoitteena on, että työeläkeyhtiöiden sijoitukset tuottaisivat nykyistä paremmin, mikä edellyttää myös sijoitusten riskipitoisuuden kasvattamista.

Puron ryhmä hyväksyi pienessä piirissä valmistellun uuden ns. osaketuottosidonnaisen mallin, jossa kasvatetaan sijoitustoiminnan joustoja, mutta vain järjestelmätasolla. Kymmenen prosenttia työeläkelaitosten tuottovaatimuksesta määräytyy tulevaisuudessa sen mukaan, mikä on ollut niiden osakesijoitusten keskituotto. Osakkeiden arvonheilahtelua varten kootaan yhteisesti puskuri, mutta se antaisi joustovaraa vain, jos koko järjestelmä ajautuisi vaikeuksiin. Yksittäinen työeläkelaitos joutuisi täydentämään tuottovajeitaan omista puskuripääomistaan. Lopputuloksena on, että TEL-järjestelmä säilyy jatkossakin 90-prosenttisesti nykyisen kaltaisena - monimutkaisuus sitä vastoin moninkertaistuu!

Ei ollut yllättävää, että Puron työryhmä pääsi sopimukseen toimintapääomien kasvattamisesta. Sen sijaan oli ikävä yllätys, että lisäpuskureiden maksumiehiksi otettiin nuoret ikäluokat. Tämä tapahtuu muuttamalla rahastoitujen vanhuuseläkkeiden "vuotuisten korotusten" kohdistamista. Nykyisen työeläkeyhtiöiden tulee vuosittain kartuttaa työeläkerahastoja vähintään kolmella prosentilla. Tämän päälle tulee tuotto, joka määräytyy laskuperustekorosta. Laskuperustekorko on toistaiseksi 6 prosenttia, joten vuotuinen korotus on 3 prosenttia.

Tällä hetkellä mainittu 3 prosentin tuotto rahastoidaan vanhuuseläkerahastoihin tasan kaikille ikäryhmille. Puron työryhmän päätöksen mukaan tämä lisätuotto kohdennetaan jatkossa vain 55 vuotta täyttäneiden vanhuuseläkkeisiin. Tästä järjestelystä jää rahaa yli, ja se raha käytetään ensin työeläkeyhtiöiden puskureiden, ns. toimintapääomien kasvattamiseen.

Sen jälkeen, 2010-luvulla, rahastoja ryhdytään suunnitelman mukaan purkamaan nykykäytäntöä nopeammin, jotta työeläkemaksua ei tarvitsisi nostaa. Tämä olisi mahdollista nimenomaisesti sen vuoksi, että pääosa sijoitustuotoista kohdentuisi uudessa järjestelmässä vain 55 vuotta täyttäneille ja sitä vanhemmille. Suuret ikäluokat saisivat nykyistä suuremman osan eläkkeistään rahastoista ja nykyistä pienemmän osan samana vuonna maksetusta työeläkemaksusta. Toisin sanoen nuorille tarkoitetut rahastot purettaisiin etuajassa, vaikka työeläkemaksun nostopaineille ei näy loppua!

Sen lisäksi, että rahastoja purettaisiin etuajassa aina sen mukaan kuin kabineteissa sovitaan, ei nuorten sukupolvien rahastoille enää maksettaisi laskuperustekoron mukaista korkoa. Toisin sanoen nuorten rahastot kertyisivät hitaasti ja tosiasiassa pienenisivät reaaliarvoltaan. Näin se periaate, että jokainen työntekijä tilittäessään eläkemaksuja rahastoi samalla osan maksusta henkilökohtaisesti, rapautuu käytännössä. Nuorella työntekijällä ei enää tulevaisuudessa olekaan varmasti mitään itselle kuuluvaa rahastoitua osaa, vaan se on saatettu maksaa pois jo aikoja ennen kuin hänen vuoronsa olisi saada rahastoitu osa omassa eläkkeessään. Varmaa olisi tuolloin vain se, että todennäköisyys rahastoimattomien eläke-etuuksien leikkaamisesta kasvaisi.

Rahastoinnin lisäämisen sekä niiden eri sukupolvien näkökulmasta oikeudenmukaisemman parantamisen lisäksi, meidän on saatava paljon enemmän irti nykyisistä eläkerahastoistamme, "yksityisistä" työeläkelaitoksista. Lakisääteiset eläkevaramme eivät ole tuottaneet kovin hyvin. Pääsyy tähän on järjestelmän harjoittama "itsesääntely", joka on luonut monimutkaisen säädösympäristön ja poistanut käytännössä siitä viimeisetkin kilpailun rippeet.

Emme ole arvioinemme tässä yksin. Kilpailuviraston ex-ylijohtajan, Matti Purasjoen, mukaan työeläkeyhtiöiden kilpailun puute on näkyvä, mutta ei ainoa vaiva alalla. Työeläkeyhtiöiden välinen kilpailu on kilpailuksi naamioitua yhdessä sopimista. Vaikka Suomessa on yleensä määrätietoisesti parannettu kilpailun edellytyksiä, niin joillakin aloilla sitä ei haluta käyttää hyväksi.

Purasjoenkin mielestä Suomen työeläkejärjestelmä on täydellinen oligopoli. Tähän onkin hyvät edellytykset, sillä tietojen vaihto työeläkeyhtiöiden välillä on lähes täydellistä ja tuotteet ovat käytännössä samankaltaisia. Viime aikoina on mm. selvityshenkilö Matti Louekosken raportin perusteella voitu todeta, että työeläkejärjestelmä on voimakkaasti säänneltyä ja että liki kaikista työeläkealaa koskevista ratkaisuista sovitaan yhtiöiden kesken. Eläkeyhtiöiden välinen kilpailu onkin näennäiskilpailua, jonka hyöty jää hyvin kyseenalaiseksi.

Aika ajoin kuulee väitettävän, että TEL-järjestelmä osana sosiaaliturvaa ei tulisi kuulua normaalin kilpailulainsäädännön piiriin. Totta toinen puoli. TEL-järjestelmä on osa sosiaaliturvaa niin kuin esimerkiksi EU:lle selitämme, jotta se ei puuttuisi siihen. Se, että järjestelmä on osa sosiaaliturvaa, tarkoittaakin nimenomaan sitä, että valtiovallan pitää viime kädessä päättää, miten järjestelmää kehitetään. Mutta se, että järjestelmään sijoitut varat ovat osa sosiaaliturvaa, ei oikeuta niistä huolehtivia yksityisiä työeläkelaitoksia pyörittämään varoja, miten huvittaa.

Hajautettu eläkejärjestelmä tarvitsee selkeät pelisäännöt ja vahvan viranomaisen

Edellä esitetyt eläkejärjestelmää koskevat pulmat ja kilpailuesteet ovat kaikki ratkaistavissa, jos vain tahtoa riittää. Ja miksipä ei riittäisi, koska kysymyksessä on sentään yksi merkittävimmistä kansakunnan hyvinvointijärjestelmistä. Kaikesta edellä sanotusta huolimatta olemme optimisteja. Luotamme siihen, että Suomesta löytyy riittävästi yhteisen edun ymmärtäviä yksilöitä ja tahoja, jotka näkevät selkeiden pelisääntöjen ja vahvan, puolueettoman viranomaisen arvon.

Suomessa on jo useiden vuosien ajan valmistauduttu erilaisin toimenpitein väestön nopeaan ikääntymiseen. Ikääntymisestä aiheutuvat haasteet ovat meillä erityisen kovia, minkä vuoksi myös eläkejärjestelmä edellyttää jatkuvaa uusiutumista eläkkeiden turvaamiseksi. Tämä uusiutuminen tulee tehdä avoimesti ja demokraattisesti, jotta kansalaisten hyväksyntä ja eri tahojen yhteisymmärrys voidaan säilyttää.

Eläkejärjestelmän sääntelyä on ryhdyttävä kehittämään niin, että työeläkevaroja voidaan sijoittaa pitkäjänteisesti ja tuottavasti, ja että järjestelmä säilyy aidosti hajautettuna. Työeläkerahastojen tuottoja parantamalla voidaan merkittävästi alentaa tulevaa maksupainetta. Uudistukset tulee toteuttaa siten, että sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus esim. eläkkeiden rahastoinnissa voidaan varmistaa.

Muistutamme mieleen Etlan tutkijoiden Lassilan ja Valkosen varoituksen, että nykyisten nuorten ja tulevien palkansaajien verotus uhkaa kiristyä, vaikka etuudet pysyisivät ennallaan. Vaihtoehtoina verojen ja maksujen nousulle on joko etujen vielä ennakoitua suurempi leikkaus tai varautuminen tuleviin menoihin etukäteen rahastoimalla.

Kannatamme jälkimmäistä vaihtoehtoa, ja vasta sitten täytyy miettiä muita keinoja.

On siis ensinnäkin huolehdittava siitä, että nykyinen osittain rahastoiva TEL-järjestelmä toimii tehokkaasti. Sen lisäksi pitää ennakkoluulottomasti selvittää lisärahastoinnin mahdollisuus siten, että myös suuret ikäluokat ennättävät maksamaan osan aiheuttamastaan menopaineesta.

Kolmanneksi, kansalaisille on tehtävä mahdolliseksi tehokas ja läpinäkyvä pitkäaikaissäästäminen verokannusteiden avulla niin kuin muissakin EU- ja OECD-valtioissa on jo ajat sitten tehty. Yksilöllistä eläkesäästämistä ei ole tarkoitettu henkivakuutusyhtiöiden tukemiseen, vaan kansalaisten hyvinvointia lisäämään! Lisäksi on muistettava, että väestön väheneminen ei ole luonnonlaki. Investoimalla kansakunnan moottoriin, lapsiperheisiin, varmistamme samalla oman hyvinvointiyhteiskuntamme säilymisen. Ja otetaan työvoimaa paljon aktiivisemmin myös ulkomailta. Niin saatamme jopa selviytyä.

7. Ylisukupolviseen ympäristöpolitiikkaan

"Meidän ei pidä jäädä odottamaan, miten EU suhtautuu bioenergian tukemiseen ja kotimaisten biomarkkinoiden synnyttämiseen, vaan meidän on itse lähdettävä luomaan paljon aktiivisemmin unionin bioenergiapolitiikkaa. Tähän saakka olemme olleet liikkeellä liian matalalla profiililla."

Ympäristö v. talouskasvu

Ympäristö on nimensä mukaisesti läsnä kaikessa ihmisen toiminnassa - ympärillämme. Kaikilla niin työssä kuin vapaa-aikanakin tehdyillä päätöksillä ja toimenpiteillä on omat ympäristövaikutuksensa. Luonto laajasti määriteltynä ja kaikessa moninaisuudessaan tarjoaa ihmiselle elinympäristön, ravinnon, virikkeitä ja virkistystä. Luonto on elämän ja henkisen hyvinvoinnin lähde.

Ihminen puolestaan on vastuullinen säilyttämään kumppaninsa elinvoiman ja samalla oman menestymisensä edellytykset - luontoa on viljeltävä ja varjeltava. Luontosuhteen on perustuttava ylisukupolvisuuteen - kunkin sukupolven on jätettävä ympäristönsä vähintään yhtä hyvään tilaan kuin missä se sen vastaanotti. Tätä periaatetta voi ja pitää soveltaa monessa mittakaavassa, niin oman takapihan, kotikunnan, Suomen kuin maapallonkin suhteen.

Tarvitsemme talouskasvua, voimakastakin, jotta selviämme ikääntymisen haasteesta. Miten päästä siihen tavalla, jossa globaali luonnon kestokyky otetaan huomioon. Talouskasvusta kuulee usein hurskasteltavan. Tosiasia kuitenkin on, että talouskasvulla on väliä. Suomen nousu viime vuosikymmeninä maailman parhaiten menestyvien maiden kärkikastiin on ollut seurausta siitä, että talouskasvumme on ollut korkeampaa kuin mailla keskimäärin. Esimerkiksi Virolta menee vain yhdeksän vuotta elintason kaksinkertaistamiseen, jos se pystyy jatkamaan samaa taloutensa kasvuvauhtia kuin viimeisen viiden vuoden aikana.

Mutta talouskasvun pitää olla rakenteeltaan sellaista, että se tapahtuu luonnon kestokyvyn rajoissa. Vahvasta taloudesta ei ole paljon iloa, jos sen hintana ihmisen elinympäristö tuhoutuu.

Emme voi estää maailman suuria köyhiä maita ja niiden satoja miljoonia kansalaisia rikastumasta. Maailmantalouden avautumisen myötä sadat miljoonat ihmiset nousevat köyhyydestä ja on totta, että köyhyyden poistaminen onnistuu suuressa mittakaavassa vain talouden kasvun kautta. Mutta miten tehdä se tavalla, jonka yhä herkempi ympäristö kestäisi.

Tarvitaan globaaleja ratkaisuja

Ympäristöpolitiikka on viime vuosina kasvanut yhä merkittävämmäksi politiikan lohkoksi. Samanaikaisesti ympäristön haasteet ovat kansainvälistyneet ja sen yhteys talouteen vahvistunut. Kansalliset ratkaisut eivät enää riitä ympäristöongelmiin vastaamiseksi, vaan ne edellyttävät myös kansainvälistä yhteistyötä ja sopimuksia.

Ympäristöhaasteet eivät tunne kansallisvaltioiden rajoja ja lista on pitkä: ilmastonmuutos ja sen vaikutukset, aavikoituminen, metsien hävittäminen, sademetsien tuhoutuminen, biodiversiteetin väheneminen. Viimeisimpien tutkimusten mukaan ihminen on vahingoittanut jo kahta kolmasosaa maapallon luonnon kiertokulusta.

Ilmastonmuutos on kiistatta eräs suurimmista haasteista ja vaikuttaa koko maapallon elämään. Tuoreiden tutkimusten mukaan se on vielä rajumpi ilmiö, kuin aikaisemmin on arvioitu. Hallitusten välinen ilmastopaneeli IPCC arvioi maapallon enimmäislämpötilan nousun jopa 6,4 asteeseen vuoteen 2100 mennessä verrattuna esiteolliseen aikaan. Tiedossa on, että vuosi 2005 oli maapallolla lämpimin koskaan mitattu vuosi. Viidestä lämpimimmästä vuodesta neljä on ollut 2000-luvulla. Ja lisää tulee nopeassa tahdissa. Suomessa arvioidaan, että keskilämpötila Suomessa nousee 4-6 astetta vuoteen 2080 mennessä. Pelkkää hellettä tämä ei tarkoita: keskimääräisen sademäärän arvioidaan kasvavan 15-25 %.

Arktisten alueiden lämpeneminen ja jäätiköiden sulaminen tuovat valtameriin lisää makeaa vettä. Tämä nostaa merenpintaa globaalisti. Tällä saattaa olla vaikutusta myös esimerkiksi Golf -virran käyttäytymiseen. Golf-virran käyttäytymisen suuremmat muutokset näkyisivät nopeasti myös Pohjois-Euroopan ilmastossa arvaamattomalla tavalla - ilman Golf-virtaa ilmastomme saattaisi muistuttaa Alaskaa. Siperian ikiroudan sulaminen puolestaan vapauttaa metaania, joka puolestaan edelleen kiihdyttää ilmastonmuutosta.

Yleinen tiedepiirien arvio on, että globaali lämpeneminen pitäisi saada pysäytettyä +2 asteen tasolle verrattuna esiteolliseen aikaan. Tällainen muutos olisi todennäköisesti kestettävissä ilman kohtuutonta haittaa maapallolle. Tähän tavoitteeseen pääseminen edellyttää nopeita ja päättäväisiä toimia sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Tämä on paitsi ekologisesti välttämätöntä, myös taloudellisesti järkevää. Ilmastonmuutoksen ehkäisemisen kustannukset ovat selvästi pienemmät kuin sen seurauksista aiheutuvat kustannukset. Tämä on parasta ymmärtää ennen kuin on liian myöhäistä.

Ainut keino hillitä ilmastonmuutosta on kansainvälinen yhteistyö. Kansainvälisen yhteisön on löydettävä keinoja, miten eri maat velvoitetaan mukaan yhteistyöhön. Joidenkin maiden kuten Euroopan unionin jäsenvaltioiden yksipuoliset toimet eivät riitä. Kasvuhuonekaasujen lisäyksestä valtaosan tulevaisuudessa tuottavat USA ja Kiina, ja mikäli niitä ei saada mukaan talkoisiin, muiden ponnistelut valuvat hukkaan.

Ilmastonmuutoksen on oltava tämän hetkisille poliittisille päättäjille tärkeä asia jo sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Taakkaa ei voi jättää pelkästään tuleville sukupolville.

Ilmastonmuutoksen vaikutukset ihmiskunnan elämään tulevaisuudessa tulevat olemaan voimakkaita, jopa dramaattisia. Uskallamme väittää, että näemme lähivuosikymmeninä kouriintuntuvia muutoksia elinolosuhteissamme, luonnonolosuhteissamme, ruuan- ja energian tuotannossa ja lähes kaikessa inhimillisen elämän alueella. Näihin on hyvä varautua ajoissa. Hyvä ympäristöpolitiikka on tässä suhteessa myös hyvää pitkän tähtäimen talouspolitiikkaa.

Maasta - syvästi ja kestävästi

Keskustan pyrkimys on ollut sen 100-vuotisen historian aikana ajaa sellaista ympäristö- ja energiapolitiikka, jonka avulla luonnonvarojamme on käytetty kestävästi ihmisen ja tuotannon hyväksi. Keskustan juuret ovat luonnossa. Alkiolaisuudessa elää käsite maahenki, joka tarkoitti aikanaan agraariyhteiskunnassa kestävää liittoa luonnon ja ihmisen välillä. Maata viljeltiin ja varjeltiin niin, että siitä riitti viljeltävää tulevillekin sukupolville. Se oli aikansa "arjen ympäristöpolitiikkaa", realistista vihreyttä. Alkiolaisuuteen ja keskustalaisuuteen liittyy myös kohtuuden periaate. Kohtuuden periaate on kestävä niin luonnon hyödyntämisessä kuin muussakin toiminnassa. Kohtuuden periaate sallii kovan yrittämisen ja luonnon hyödyntämisen ihmisen hyväksi ja menestykseksi.

Urho Kekkosen johdolla toteutettiin 1950-luvulta alkaen laaja yhteiskunnallinen uudistusohjelma. Se perustui suomalaisten luonnonvarojen hyödyntämiseen luoden työtä ja toimeentuloa maan joka kolkkaan. Luonnonvaroja ja luontoa käytettiin kestävällä tavalla ihmisen hyödyksi ja kohtuudella.

1970-luvulla Keskustanuorissa virisi aatteellista ajattelua, joka kirjoitettiin Vihreämpään yhteiskuntaan ohjelmajulistukseen. Keskustanuoret olivat aikansa radikaaleja ja ympäristöasioissa paljon edellä tulevaa Vihreää liittoa. Keskustanuoret ja sen mukana keskustakin puhui ympäristöasioista jo 70- ja 80-luvuilla, jolloin ne eivät vielä olleet muotia. Keskustan vihreys tosin ei ollut yltiöpäistä suojeluintoa vaan realistista idealismia, käytännön toimintaa, jossa pyrittiin sovittamaan ihmisten ja yritysten arkisia tarpeita suhteessa luontoon kestävällä tavalla.

90-luvulla puolueessa rakennettiin Vihreyden teollistaminen -ohjelmaa. Siinä yhdistyi vihreä uusi teknologia ja yrittäjyys sekä teollinen toiminta. Keskeistä vihreyden teollistamisessa oli jälleen luonnonvarojen ja teknologian yhdistäminen sekä hyödyntäminen ihmisen ja tuotannon tarpeisiin kestävällä tavalla.

90-luvun alkuvuosina keskusta vaikutti monella tapaa pahimman laman keskellä yhteiskunnan tietopohjaisen osaamisen vahvistamiseen. Tällöin luotiin pohjaa Suomen menestymiselle mm. informaatioteknologiassa ja niin, että osaamiskeskittymiä oli laajalti kaikkialla Suomessa. Samoin satsattiin ympäristöystävällisen teknologian ja osaamisen kehittämiseen.

Realistinen vihreys - 2020-luvun todellisuutta

Ympäristön tilasta ja luonnonvarojen riittävyydestä huolehtiminen on sidoksissa ennen kaikkea energiaratsuihimme. Hirmumyrsky Katariina syksyllä 2005 Meksikonlahdella osoitti taas jälleen kerran kuinka energiariippuvainen ja energiaintensiivinen nykymuotoinen yhteiskunta on. Elämänmuotomme ja tuotantotapamme vaativat energiaa. Energian saannilla, sen muodolla ja hinnalla on erittäin suuri merkitys kilpailukykyymme. Monipuolisilla tuotantotavoilla taataan toimitusvarmuutta ja kehitetään omavaraisuutta. Omavaraisuuden kasvattaminen pitää olla merkittävässä asemassa tulevissa energiaratkaisuissa.

Tänään puhumme aktiivisesti bioenergiasta ja uusiutuvien luonnonvarojen tehokkaammasta hyödyntämisestä. Toimimme myös ympäristöystävällisen teknologian kehittämiseksi.

Energiapolitiikkamme linja koostuu tasapainoisesta ja monipuolisesta tavasta hyödyntää eri tuotantotapoja. Kannatamme bioenergian hyödyntämisen radikaalia laajentamista mukaan lukien vesi- ja tuulivoiman lisärakentaminen. Emme poissulje myöskään ydinvoiman käyttöä ylimenokauden energialähteenä sillä edellytyksellä, että kotimaisen uusiutuvan energian hyödyntämiseksi ja ydinvoiman jälkeisen energiapaletin rakentamiseksi on tehty kaikki voitava.

Energian saatavuudella on keskeinen merkitys teollisuuden ja muun elinkeinoelämän sekä ihmisten jokapäiväiselle hyvinvoinnille. Energiaa tarvitaan kaikilla toimialoilla yhteiskunnassa. Suomen erityisolosuhteet, kylmä ilmasto, pitkät etäisyydet ja energiaintensiivinen perusteollisuus korostavat energian strategista merkitystä Suomen kilpailukyvylle.

Korostamme energian suhteen omavaraisuutta ja kotimaisuutta, joka yhä riskialttiimmassa maailmassa on vahva kansallinen turva. Sekin on eräänlaista maahenkeä nykyaikaisessa muodossa. Puolustamme mieluummin kotimaista turvetta ulkomaisen kivihiilen sijasta. Kannatamme jo valjastettujen koskien edelleen hyödyntämistä ja tehostamista energiantuotannossa. Vesivoiman tehokkaampi hyödyntäminen vähentäisi kasvihuonepäästöjä, korvaisi ulkomailta tuotavaa sähköä ja auttaisi heikoimpien alueiden taloudellista tilannetta.

Kannatamme esimerkiksi autoverotuksen uudistamista siten, että autoverotus kevenisi merkittävällä tavalla ja mahdollistaisi autokannan uudistamisen teknisesti ja ekologisesti paremmilla automalleilla. Samalla tulisi verottaa enemmän käyttöä. Ajoneuvoveron määrän keskeisenä perusteena olisivat auton hiilidioksidipäästöt. Enää ei ole myöskään dieselautojen käyttövoimaverolle järjellisiä perusteita, ja se on poistettava. Dieselveron poistaminen ohjaa käyttämään vähäpäästöisempiä autoja. Autoilun verotuksen uudistaminen on haastavaa, mutta välttämätöntä. Uudistuksessa on huomioitava ekologiset, taloudelliset, alueelliset ja sosiaaliset näkökohdat.

Omakotiasujat voivat vaihtaa Keskustan Vanhasen hallituksessa läpi ajaman avustusjärjestelmän siivittämänä öljylämmitykset biopohjaisiin polttoainejärjestelmiin. Tässä annetaan suomalaisille mahdollisuus tehdä arjen ympäristöteko. Kannustamme myös energiaviljelyyn maaseudulla. Muun muassa ruokohelven viljely tuottaa puhdasta kotimaista uusiutuvaa energiaa ja samalla se turvaa peltojen säilymisen tuotantokelpoisina. Sillä on erittäin suuri merkitys omavaraisuuden ja ruokahuollon kannalta.

Päästökaupan seurauksena energiapolitiikan merkitys kasvaa

Energiapolitiikka tehdään Suomessa yhä enemmän ilmastopolitiikan ehdoilla. Energiapolitiikan tärkeä tavoite on jatkossakin ilmastonmuutoksen torjunta. Voidaan hyvin väittää, että valtiovallan ei tarvitse olla enää huolissaan päästökauppasektorin kasvihuonekaasupäästöistä. Valtio asettaa lakisääteiset rajat päästöille ja tätä rajaa voidaan tarvittaessa määrävälein muuttaa. Päästökauppasektorille kohdistetut edistämistoimet ovat siis tarpeettomia - onko näin?

Vapautuneiden sähkömarkkinoiden aikana olemme tilanteessa, jossa poliittisilla päätöksillä on välitön vaikutus yksityisen kuluttajan sähkön hintaan. Onnistuneella energiapolitiikalla on mahdollista vaikuttaa sähkömarkkinoiden vakaaseen toimintaan. Energian hinnan lisäksi energiapolitiikalla voidaan merkittävästi vähentää Suomen päästöjä ja näin minimoida ulkomailta ostettavien päästöoikeuksien tarve.

Suomi ei saa ajautua tilanteeseen, jossa pääasiallinen päästöjen vähentämiskeino on ulkomailta ostettavat päästöoikeudet. Energiapolitiikan tulee vauhdittaa niitä toimia, joilla päästöjä saadaan tehokkaasti vähennettyä kotimaan eri sektoreilla sekä päästökaupan piirissä että sen ulkopuolella.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Suomen sähkön hinta nousee muun Euroopan tasolle ja kenties ylikin, kovien ilmastovelvoitteiden ja voimalaitoskapasiteetin aliomavaraisuuden johdosta. Sähkön kuluttaja on joutumassa maksumieheksi. Tämä on Suomen vientiteollisuudelle ongelma ja erityisen suuri se on pienituloisille ihmisille, joilla talous romahtaa, jos energialasku karkaa käsistä. Onnistuneella energiapolitiikalla voimme kuitenkin kääntää kehityksen suuntaa.

Uusi kansallinen energiastrategia

Esitämme seuraavassa energiapoliittisen tavoiteohjelma, jonka avulla voidaan yhtäaikaisesti toteuttaa kaksi energiapolitiikan keskeistä vaativaa tavoitetta: torjua ilmastonmuutosta ja parantaa Suomen kilpailukykyä.

Lisää kotimaista hiilidioksivapaata ja uusiutuvaa energiaa

Lisätään hiilidioksidivapaan sähköntuotannon osuus 80 prosenttiin ja panostetaan erityisesti uusiutuvaan energiaan. Nostetaan sähköntuotannon omavaraisuus 90 prosenttiin. Sähkömarkkinoilla ainoastaan riittävä kapasiteetti turvaa kohtuuhintaisen sähkönsaannin. 80 prosentin osuus CO2-vapaan sähköntuotannosta edellyttää, että hyväksytään sekä ydinvoima että uusiutuva energia tärkeimmiksi keinoiksi torjua ilmastonmuutosta. Investointien turvaaminen edellyttää pitkäjänteistä energiapolitiikkaa. Uusiutuvan energian lisääminen edellyttää edistämistoimia, jotka koskevat sekä päästökauppasektoria että ei-päästökauppasektoria. Satsaukset CO2-vapaaseen tuotantoon vähentävät automaattisesti kivihiilen käyttöä ja mahdollistavat päästöjen kääntymisen laskuun.

Pohjoismaisilla sähkömarkkinoilla hyödynnetään tehokkaasti kaikki vesi- ja ydinvoimatarjonta. Hiileen perustuvaa erillistä sähköntuotantoa käytetään vain, mikäli muuta edullisempaa tuotantoa ei ole tarjolla. Hiilivoimalla on kuitenkin nyt ja myös tulevaisuudessa tärkeä rooli sekä hinnanmuodostajana että sähkönkulutustilanteessa, jossa em. CO2-vapaa kapasiteetti ei riitä. Maakaasua käytetään lisääntyvässä määrin kaupunkien yhdistetyssä sähkön- ja lämmöntuotannossa.

Yhteispohjoismainen sähköpörssin kehittäminen on yksi keino, jolla parannetaan osaltaan edellytyksiä rakentaa uusia voimalaitoksia. Tehokas ja toimiva pörssi vähentää sähkön hinnanmuodostukseen liittyvää epävarmuutta. Pörssin sääntöihin voidaan pohjoismaiden poliittisella tasolla vaikuttaa ja siksi se on yksi osa energiapolitiikkaa. Erityisesti tarvetta on lisätä pörssin läpinäkyvyyttä ja avoimuutta sekä saada kaikille osapuolille riittävästi informaatiota hintaan vaikuttavista tekijöistä.

Riittävä sähkön tuotantokapasiteetti tuo monia etuja: päästökaupan kustannusvaikutukset minimoituvat, sähkön hinta on kohtuullinen, omavaraisuutemme ja sähkön toimitusvarmuus paranee. Monet Suomen voimalaitosinvestoinneista toteutetaan ns. osuusvoimalaitoksina, jolloin investointiin osallistuvat saavat omistamastaan voimalaitoksesta sähkön edullisemmin kuin pörssistä. Teollisuudelle tämä toimintamalli tarjoaa kilpailuetua, kunnille edullisen energian hankintakanavan.

45 prosenttia enemmän uusiutuvaa energia vuonna 2015. Uusiutuvan energian lisäyksen pääpaino on nyt ja tulevaisuudessa bioenergiassa. Metsien kasvun hyödyntäminen ja peltoenergian voimakkaan lisäämisen avulla voimme lisätä uusituvan energian käyttöä Suomessa 45 prosenttia vuoteen 2015 mennessä. Tämä tarkoittaa sitä, että uusiutuvan energian edistämisohjelman tavoite vuodelle 2010 toteutuu ja käytön lisäys jatkuu vähintään samaa vauhtia myös vuosina 2011-2015.

Metsähakkeen käyttö on tuplattava. Suomen metsien ainespuun vuotuinen kasvu lähestyy 90 miljoonaa kuutiometriä. Jos mukaan lasketaan oksat, latvat ja kannot, niin kokonaiskasvuksi saadaan noin 120 miljoonaa kuutiometriä. Tästä hyödynnämme teollisuudessa ja energiaksi vuosittain noin 70 miljoonaa kuutiometriä.

Metsiemme kestävän käytön ja monimuotoisuuden turvaamiseksi Suomessa tulee säilyttää korkeatasoinen metsäntutkimus, osittain valtion tukiin perustuva metsien hoito sekä nykyisen laajuinen neuvonta- ja valvontaorganisaatio. Metsien kasvutavoitteeksi vuonna 2015 tulee asettaa 90-100 milj. kuutiometriä. Tämä on ilmaston kannalta hyvä kehitys, sillä kasvun tehostaminen sitoo lisääntyvässä määrin myös hiilidioksidia.

Metsäteollisuudella on Suomessa tärkeä asema ja metsien hoidon päätavoite nyt ja tulevaisuudessa tulee olla tuottaa raaka-ainetta teollisuuden tarpeisiin. Puun energiakäytön tulee tukea laadukkaan raaka-aineen tuotantoa, eivätkä päästökauppa tai muutkaan poliittiset päätökset saa johtaa siihen, että teollisuuden puun saatavuus vaikeutuu.

Nykyinen 2,5 miljoonan kuutiometrin metsähakkeen käyttö lisääntyy vauhdilla ja päästökaupan vauhdittamana näyttää varmalta, että viiden miljoonan kuutiometrin tavoite saavutetaan 2010. Useat selvitykset osoittavat, että määrien kasvattaminen tämän jälkeen vaatii uusia ratkaisuja.

Metsähakkeen käyttötavoite voidaan nostaa 10 miljoonaan kuutiometriin vuonna 2015. Määrätavoitteeseen päästään siten, että tehostetaan nuoren metsän energiapuun talteenottoa. Tämä edellyttää merkittäviä teknologiapanostuksia sekä sitä, että ylitiheät, vain vähän ainespuuta sisältävät nuoren metsän harvennuskohteet ohjataan kokonaan energiakäyttöön. Tämä on järkevää monestakin syystä. Nuoren metsän energiapuun korjuukustannukset alenevat, kun korjattavan puun keskikoko kasvaa. Metsien tila kohenee, kun ylitiheitä nuoria metsiä harvennetaan.

Metsähaketavoitteen tuplaaminen, metsien kasvun lisääminen sekä kestävyyden ja monimuotoisuuden turvaaminen edellyttää laajaa yhteistä sitoutumista ja se voidaan saada aikaan uusimalla kansallinen metsäohjelma ja sisällyttämällä nämä tavoitteet ko. ohjelmaan.

Ruokohelpi pitää pellot viljelykelpoisina. EU-maatalousuudistus ja päästökaupan käynnistyminen mahdollistivat sen, että energiakasviviljelyn kannattavuus parani merkittävästi Suomessa. Ruokohelpi on osoittautunut toimivaksi vaihtoehdoksi tuottaa energiaa ja pinta-alat ovat lähteneet nopeaan kasvuun. Helpi lisää kotimaisen, uusiutuvan energian käyttöä ja vähentää polttolaitosten hiilidioksidipäästöjä. Ruokohelpi tehostaa kotoperäisten orgaanisten lannoitteiden järkevää käyttöä. Toisaalta ruokohelpin viljely pelloilla turvaa peltomaan säilymisen tuotantokuntoisena. Ravintotuotannon näkökulmasta ruokohelpin viljelyssä oleva pelto on reservissä. Ruokohelven viljely tarjoaa tuotanto- ja ansiomahdollisuuksia maatiloille ja urakoitsijoille sekä säilyttää avointa maaseutumaisemaa.

Suomen noin kahden miljoonan hehtaarin viljelyalasta on mahdollista ja järkevää siirtää helpiviljelyyn 150 000 hehtaaria kymmenen vuoden aikana. Tavoitteen toteutuessa Suomen kiinteän polttoaineen kattiloiden polttoainekäytöstä olisi noin seitsemän prosenttia ruokohelpiä. Kun uusiutuvalla energiakasvilla korvataan kivihiiltä ja turvetta, vähenevät vuotuiset hiilidioksidipäästöt noin 1,5 miljoona tonnia.

Tuotannon käynnistämiseksi sekä tasaisen ja riittävän raaka-aineen saamisen varmistamiseksi voimalaitoksille tarvitaan panostusta viljelijäneuvontaan. Samalla kun varmistetaan neuvonnan resurssit, pitäisi Suomessa kiinnittää huomiota myös alan yliopistotasoisen tutkimuksen kehittämiseen. Vähintään tämä tarkoittaa peltopuolen bioenergiaprofessuurin perustamista.

Suomi tarvitsee bioenergiaklusterin. Bioenergiaan liittyvä osaaminen, koulutus, tutkimus- ja kehitystoiminta sekä tuotanto tulee koota yhteen osaamisklusteriin. Tämäntyyppinen osaamiskeskittymä loisi alalle uusia työpaikkoja, lisäisi tutkimus- ja innovaatiotoimintaa sekä edistäisi tuotantoa ja myyntiä. Valtio voi osaltaan vaikuttaa bioenergiaosaamisklusterin perustamiseen ja ohjata esimerkiksi Tekesin ja Sitran kautta merkittävän määrän, kymmeniä miljoonia euroja osaamiskeskittymän perustamiseen. Valtion lisäksi mukaan tulee saada energiateollisuus, laite- ja ohjelmistovalmistajat, tutkimuslaitokset ja yliopistot. Tästä bioenergian yhteenliittymästä voidaan saada vahva osaaja, joka toimisi kotimaan lisäksi kasvavilla kansainvälisillä energiavientimarkkinoilla.

Liikenteen biopolttoaineista uudet toimivat markkinat. Tavoitteeksi tulee asettaa Suomen nostaminen huippuosaajaksi myös liikenteen biopolttoainetuotannossa. Tämä edellyttää etenemistä monella rintamalla. Perinteiseen teknologiaan pohjautuva etanolin tuotantoa on käynnistettävä 1-3 laitoksessa Suomessa. Maatilakohtaista pienmuotoista öljykasveihin perustuvaa biodieselin tuotantoa on myös edistettävä.

EU:n liikennepolttoainedirektiivin suosituksen mukaan vuoteen 2010 mennessä 5,75 prosenttia liikenteessä käytetyistä polttoaineista tulisi olla biopolttoaineita. Suomen on pyrittävä nopeassa aikataulussa tähän tavoitteeseen. Verotus on tässä avainasemassa. Suomessa verotetaan edelleen monista muista EU:n jäsenmaista poiketen liikenteen biopolttoaineita ankarammin kuin öljystä valmistettuja polttoaineita.

Mielestämme biopohjaisten polttonesteiden valmistevero on poistettava kokonaisuudessaan. Sillä voidaan vaikuttaa oleellisesti suomalaisten kuluttajien halukkuuteen suosia biopolttoaineita. Tämä taas vaikuttaa oleellisesti syntyvän biopolttonestemarkkinan kokoon. Tässä suhteessa velttoilun on loputtava ja pantava piste yltiöpragmaattiselle energiapolitiikalle. Suomen on otettava mallia ruotsista. Meidän ei pidä jäädä odottamaan, miten EU-suhtautuu bioenergian tukemiseen ja kotimaisten biomarkkinoiden synnyttämiseen, vaan meidän on itse lähdettävä itse paljon aktiivisemmin unionin bioenergiapolitiikkaa. Tähän saakka olemme olleet liikkeellä liian matalalla profiililla.

Suurimmat satsaukset vaaditaan kuitenkin ns. toisen sukupolven liikenteen biopolttoaineiden tuotannon käynnistämiseen. Siinä perusajatus on yhdistää biopolttonesteiden tuotanto metsäteollisuusintegraatin sähkön- ja lämmöntuotantoon. Suomella on hyvät edellytykset olla tälläkin sektorilla johtava osaaja maailmassa, perustuen vahvaan metsä- ja energiaosaamiseen sekä raaka-ainepotentiaaliin. Mittavat metsävarat sekä vahva ruokohelven viljelyosaaminen mahdollistavat kilpailukykyisen metsä- ja peltoenergiaan perustuvan tuotannon rakentamisen. Ennen varsinaisia tuotantolaitosinvestointeja tarvitaan mittava julkisin varoin tuettu tutkimus- ja kehitysohjelma.

Vesivoiman rakentamista arvioitava uudelleen. Suomessa on selvitysten mukaan vesivoimapotentiaalia yli 2100 MW. Tämä vastaa lähes 10 TWh vuosituotantoa. Suojelun takia vesivoiman tuotantoa ei tulla näillä näkymin lisäämään kuin pieni osa potentiaalista. Lisäksi pelkästään tulva-aikaisissa ohijuoksutuksissa menetetään lähes terawattitunti energiaa vuodessa. Muun muassa tuulivoiman lisäämisen takia Suomessa on tulevaisuudessa entistä suurempi tarve nopeasti säätyvälle kapasiteetille. Tavoitteeksi tulee asettaa, että vesi- ja allasrakentaminen arvioidaan uudelleen. Mikäli sähköntuotantoa halutaan lisää ja se on yhteiskunnan kokonaisedun mukaista, tulee tarvittavat lainsäädännölliset muutokset toteuttaa ympäristönäkökohdat huomioiden.

Tuulivoimaa syytä kehittää. Tuulivoiman kilpailukyky paranee teknologiakehityksen ja päästökaupan aiheuttaman markkinahinnan nousun takia. Suomen tuulivoimarakentaminen on jo vauhdittunut ja ensimmäiset merituulipuistot ovat toteutumassa. Tuulivoiman kehittynyt teknologia ja osaaminen mahdollistavat tuulivoimasta myös merkittävän vientituotteen.

Viiden prosentin energiansäästötavoite vuoteen 2015 mennessä

Kuten bioenergian käytössä, Suomi on myös energiantehokkuudessaan johtavia maita maailmassa. Sähkön ja lämmön yhteistuotannon osuus on Suomessa korkea, olemme toteuttaneet jo pitkään energiakatselmuksia ja energiansäästösopimuksia teollisuuden ja palvelusektorin kanssa.

Suomen tulee jatkaa nykyisiä kansallisia toimiaan ja toteuttaa myös EU:n yhdessä sovitut vaatimukset energiansäästötavoitteiden lisäämiseksi. Suomen on pidettävä huolta teollisuuden kilpailukyvystä ja toteutettava säästöt kustannustehokkaasti. Vuoteen 2015 mennessä tulee toimenpiteiden avulla saavuttaa viiden prosentin säästö energiakulutuksessa.

Päästökaupan ulkopuolinen sektori mukaan talkoisiin

Suuret teollisuuslaitokset ja energialaitokset kuuluvat päästökaupan piiriin. Näiden päästöt ovat noin 55 prosenttia Suomen päästöistä. Sen sijaan liikenne ja esim. pienkiinteistöjen lämmitys ei päästökaupan piiriin kuulu, eikä niillä ole CO2-päästöjen suhteen nykyisin rajoituksia.

Liikenteen osalta on välittömästi aloitettava lainsäädännölliset toimet päästöjen vähentämiseksi, koska vaikutukset näkyvät hitaasti. Tärkeimmät keinot ovat lisätä biopolttoaineen käyttöä ja ohjata verotuksen avulla kuluttajien autohankintoja ja autojen käyttöä ympäristöystävällisempään suuntaan. Lisäksi joukkoliikennettä on samanaikaisesti kehittävä entistä houkuttelevammaksi.

Vaikka Suomi on johtava bioenergian käyttäjä, olemme puupellettien käytössä kehitysmaa. Pellettien valmistus on voimakkaasti kasvava liiketoiminta Suomessa, kun yli 80 prosenttia tuotannosta menee vientiin. Lisäämällä pellettien käyttöä pienkiinteistöissä voidaan korvata merkittäviä määriä kevyttä polttoöljyä. Käyttöön otetulla investointituella edistetään pellettien lisäksi muitakin ympäristöystävällisiä kiinteistöjen lämmitystapoja, kuten maalämmön käyttöönottoa.

Suomen selviytymisstrategiasta vientituote

Tavoiteohjelman onnistunut toteutus kääntää Suomen päästökehityksen laskuun, varmistaa riittävän omavaraisuuden ja kilpailukykyisen sähkön hinnan sekä samalla nostaa hiilidioksidivapaan sähköntuotannon osuuden 80 prosenttiin. Samalla synnytetään reilut 3000 työpaikkaa bioenergian hankintaan ja teknologian valmistukseen ja vientiin syntyy satoja työpaikkoja.

Toteutuessaan Suomen saavutukset olisivat ainutlaatuisia maailmassa ja aktiivisen tiedottamisen avulla meillä on mahdollisuus nousta entistä vahvemmaksi osaajaksi bio-, tuuli ja ydinenergiasektorilla. Tämä lisää Suomen ulkomaan vientiä, mutta nostaa samalla myös poliittista painoarvoamme globaalisti energia- ja ilmastokysymyksissä.

Tarvitaan uusi globaali ilmastosopimus- ja ympäristörahasto

Päästökauppa tulee säilyttää keinovalikoimissa, kun torjutaan ilmastomuutosta. Päästökaupan pelisääntöjä olisi uudistettava siten, että sähkön hinnannousuvaikutukset minimoidaan eikä globaalissa kilpailussa toimiville suomalaisille yrityksille synny kohtuutonta kilpailuhaittaa.

Keskeisin vaatimus on, että vuoden 2012 jälkeisistä velvoitteista sovittaessa on tavoitteeksi asetettava kaikkia teollisuusmaita ja nopeasti kehittyviä maita koskeva sopimus. Lisäksi nykymallia on muutettava niin, että päästöoikeudet myönnettäisiin jälkikäteen toteutuneen tuotannon perusteella. Tämä poistaisi keinottelumahdollisuuden päästöoikeuksilla ja pudottaisi sähkön markkinahintaa. Päästöoikeuden hinta ei siirtyisi suoraan sähkön hintaan, kuten nykyjärjestelmässä tapahtuu. Windfall-voittoa ei syntyisi. Kolmanneksi teollisuuden parhaaseen teknologiaan perustuvat tuotannolliset investoinnit tulee olla päästökaupan aikana mahdollisia. Investoivalle teollisuudelle on myönnettävä tarpeen mukainen lisämäärä päästöoikeuksia ilmaiseksi.

Päästökaupan rinnalle tulee kehittää ilmastosopimus- ja ympäristörahasto, joilla edistettäisiin maailmanlaajuisesti uusimman ja puhtaimman teknologian käyttöönottoon sekä sen edelleen kehittämistä. Siihen olisi hyvät edellytykset saada mukaan valtaosa maailman maista. Tämä tyyppinen kokonaisuus avaisi Suomelle merkittäviä vientinäkymiä.

Päästökaupan pelisääntöjen uudistaminen ja päästökaupan rinnalle kehitetty uusi ilmastosopimus- ja ympäristörahasto mahdollistaisivat sen, että EU:n ei tarvitsisi yksipuolisesti sitoutua suuriin päästövähennyksiin. Uuden "Kioton" merkittävin etu olisi, että se johtaisi todellisiin päästöjen vähennyksiin eikä se vauhdittaisi nykyisen päästökaupan tavoin niin sanottua hiilivuotoa eli tuotannon siirtymistä päästökaupan ulkopuolisiin maihin.

8. Kilpailukykyiseen maa- ja metsätalouteen

"Suomessa on nyt noin 70 000 maatilaa. Tämän kirjan kirjoittajien syntyessä Suomessa oli noin 300 000 maatilaa. Reilussa 30 vuodessa on siis häipynyt 230 000 maatilaa, reilut 10 000 tilaa joka vuosi. Tätä on vaikea olla kutsumatta rakennemuutokseksi."

Suhde maaseutuun

Keskustan sisällä maatalous on yhä herkkä asia, vaikkakin aika lailla syyttä. Joukossa on niitä, jotka aika ajoin synnyttävät keskustelua maaseudun ja maakuntien asian ajamisesta. Väitetään, ettei suomalainen elintarviketalous olisi milloin kenellekin tärkeä asia tai että sen etujen puolustamisessa on epäonnistuttu. Lähes poikkeuksetta tämän tyyppinen keskustelu on johtanut niin keskustan kun maaseudunkin kannalta negatiiviseen keskusteluun. Näin kävi myös vuoden 2006 presidentinvaalien jälkeen. Viljelijöille syntyi kuva, että keskusta on hoitanut huonosti maaseudun asioita. Keskustan kilpailijoiden intressissä taas oli kertoa, että keskustaa kiinnostaa vain maatalous.

Keskustalle sen talonpoikaisissa juurissa ei ole mitään hävettävää, päinvastoin. Mitään ristiriitaa ei ole, ellemme sitä itse synnytetä. 100-vuoden vanhoista maaseututeksteistä kumpuaa myös monet keskustalle tänään tärkeät muun yhteiskuntapolitiikan ideologiset linjaukset. Erityisesti tämä näyttäytyy omatoimisuuteen, yrittäjyyteen ja vastuulliseen vapauteen perustavana yhteiskuntapolitiikkana. 1900-luvun alussa tähän oli monilla mahdollisuus oman elämän hallintaan vain pienviljelyksen kautta. Mutta on hyvä muistaa, että suunnitelmallisempi kansallinen maatalouspolitiikka ei ollut vuosisadan alun keksintö, vaan sen voidaan katsoa syntyneen vasta 1950-luvulla ensimmäisen varsinaisen maataloustulolain myötä. Keskusta oli tämän lain aikaansaamisessa avainasemassa.

Paljon on näiden vuosikymmenten aikana tapahtunut. Suomessa on nyt noin 70 000 maatilaa. Tämän kirjan kirjoittajien syntyessä Suomessa oli noin 300 000 maatilaa. Reilussa 30 vuodessa on siis häipynyt 230 000 maatilaa, reilut 10 000 tilaa joka vuosi. Tätä on vaikea olla kutsumatta rakennemuutokseksi. Suhteellisesti ottaen sama tahti on jatkunut myös viime vuosina. Eikä se ole vain EU:n seurausta. Samansuuntaisia muutoksia olisi täytynyt toteuttaa myös maailman maatalouskaupan vapauttamisen johdosta, mikä sai alkunsa GATT:n Uruguayn kierroksesta. Muutokset olisivat olleet selvästi hidasvaikutteisempia. Toisaalta yleinen tuottavuuden myönteinen kehitys on näkynyt myös maatiloilla. Koko ajan entistä pienemmällä henkilömäärällä pystytään tuottamaan tarvitsemamme elintarvikkeet.

Toisten mielestä rakennemuutoksen vauhdin pitäisi olla vieläkin nopeampi. Ainakin jos on uskominen Minna Lintosen syksyllä 2005 pitämää sosiaalidemokraattien Maatalous ei saa olla pyhä lehmä -ryhmäpuheenvuoroa maatalousselontekoa käsiteltäessä: "Maatalouspolitiikka on aikamme salatiede. Tavallisen kuluttajan on vaikeaa olla asiasta mitään mieltä. Hänellä ei ole oikein muuta mahdollisuutta, kuin uskoa asiaan vihkiytyneitä sidosryhmiä. Ja sidosryhmien puoleltahan olemme tottuneet kuulemaan mitä huolestuneimpia puheenvuoroja. Ikään kuin maatalous Suomessa olisi uhanalaisempi kuin kalatalous Saharassa. Olenkin ehtinyt jo huolestua, onko Suomen huoltovarmuus vaarantunut, loppuuko kotimainen ruisleipä ja riittääkö sokeria vielä kahviini."

Lintosen puheet kuvastavat sitä poikkeuksellista kansallista kaunahenkeä, mikä meillä Suomessa yhä kotimaiseen elintarviketuotantoon liittyy. Monet meistä luulivat, että tämä on jo ohi. Mutta ei ollut.

Muutos avaa mahdollisuuksia

Lintosista huolimatta on maaseutupolitiikassa katsottava rohkeasti eteenpäin. Edellä ympäristö- ja energialuvussa olemme jo käsitelleet bioenergiatuotannosta maaseudulle avautuvia mahdollisuuksia. Tuhannen taalan kysymys myös on, miten globalisaatio ja toisaalta suurten jättivaltioiden nousu vaikuttaa elintarviketuotantoon.

Maailmanlaajuinen ruokatilanne on kaksijakoinen: Kehittyneissä maissa aliravitsemus on harvinaista ja elintarvikkeiden turvallisuus ja laatu yleensä hyvässä hallinnassa. Suurelle osalle kehitysmaiden väestöä ravinnon riittävyys on keskeisintä. Huomionarvoista on myös se, että monissa kehittyvissä maissa kuten Kiinassa ruokakulttuuri muuttuu kovaa vauhtia. Maailman väestön kasvun, yhä jatkuva vaikea nälkäongelma ja viljelyskelpoisen maan ehtyminen edellyttävät maailman ruokatuotannon kasvua ja satotasojen nostamista. Siksikin Suomen elintarviketuotantoa on kehitettävä pitkäjänteisesti.

Tuottajien ja teollisuuden näkökulmasta vaikeaksi asian tekee se, että EU:n maatalouspolitiikka ei pysy paikallaan, vaan sen on mukauduttava koko ajan ympärillä tapahtuvaan kehitykseen. Näin on ollut siitä saakka, kun EU:n yhteiselle maatalouspolitiikalle luotiin sen perusta 1950- ja 1960-lukujen taitteessa, emmekä uskalla luvata - vaikka toki haluaisimme, että tämä jatkuva muutos mihinkään pysähtyisi.

Kehitys maailman kauppajärjestön WTO:n piirissä on aivan ratkaisevaa ja siihen on niin Suomen kuin EU:nkin tavalla tai toisella sopeuduttava. Nyt pöydällä ovat ennen muuta vientituki, kotimainen tuki ja markkinoille pääsyyn vaikuttavat asiat. Aika usein julkisessa keskustelussa unohdetaan, ettei maataloudessa ole - oikeastaan missään päin maailmaa - aitoja kilpailuneutraaleita markkinoita saatikka että elintarvikkeiden maailmanmarkkinat toimisivat ilman vakavia kilpailuhäiriöitä. Elintarviketuotanto on tässä mielessä hyvin poikkeuksellinen sektorin ja se tarvitsee kansallisia ratkaisuja myös tulevaisuudessa, kaikkialla maailmassa.

Massiivisilta, usein myös tuetuilta tiloilta aina Etelä-Amerikkaa ja Uutta-Seelantia myöten virtaa yhä enemmän ruokaa ja raaka-aineita. Sen kanssa eurooppalaisella maataloudella on suuria vaikeuksia kilpailla. Helppo ratkaisu olisi rajojen sulkeminen, mutta se taas estäisi monien omien tuotteiden pääsyn kasvaville markkinoille sekä olisi omiaan lisäämään eriarvoisuutta teollisuusmaiden ja kehitysmaiden välillä. Euroopan historiallinen velvollisuus on taistella köyhyyttä vastaan myös kaupan vapauttamisella.

Tässä entistä haasteellisemmassa tilanteessa tärkeintä on, että uskomme itse suomalaisen ruoan menestymismahdollisuuksiin, niin täällä kotimaassa kuin lähialueillakin. Rakennemuutos jatkuu, ja on tärkeää löytää keinoja, jotta se voi tapahtua kestävästi. Niissä valtiovallan pitää olla mahdollistaja mukana, kuten muuallakin elinkeinopolitiikassa. Maataloudesta ei saisi tulla uutta kansallista kiistakapulaa, vaan siihen pitäisi suhtautua ilman poliittisia intohimoja, sen tulevaisuuden mahdollisuudet niin elintarvike- kuin energiatuotannossakin ymmärtäen.

Maataloudessakin tarvitaan hyvin suunnattuja panostuksia tutkimus- ja kehitystoimintaan. On haettava sellaisia tuotantoalueita, joilla pohjoinen maatalouskin voi menestyä. Suomen ei pidä jäädä Euroopan vangiksi geenimuunneltujen tuotteiden osalta, vaan selvitettävä rohkeasti tulevaisuuden tuotantomahdollisuuksia. Tästä saattaa löytyä osaratkaisu myös pohjoisten olojemme maatalouden kilpailukyvyn parantamiseen.

Suuri tulevaisuudenkysymys on, miten laajentuva EU selviää yhteisestä maatalouspolitiikasta. Tällä hetkellä sen hallinnointi on suurissa vaikeuksissa, tuottaen käytännössä järjettömän byrokratian armeijan. Yhteisistä elintarvikemarkkinoista ja samoin pelisäännöin toimivasta maatalouspolitiikasta saattaa olla vaikea luopua, mutta suuria muutoksia EU:n maatalouspolitiikassa pitää vielä tapahtua. Seuraavan EU:n rahoituskehyskauden alkaessa vuonna 2014 maatalouspolitiikasta on siirrettävä mahdollisimman paljon kansallisesti hallinnoitavaksi sekä luotava joustoelementtejä myös päätöksentekojärjestelmään.

Miksi tarvitsemme kotimaista maataloutta Suomessa myös tulevaisuudessa?

Ensinnäkin, koko elintarviketaloutemme ketju työllisyysvaikutuksineen on korvaamattoman suuri. Syömme ruokaa noin yhdeksän miljardin euron arvosta, mikä on selvästi enemmän kuin tämänhetkinen vaihtotaseemme ylijäämä. Jokainen ymmärtää, että pienelle Suomelle on mahdotonta maksaa vientituloillaan tällaista ruokalaskua. Sitä kansantaloutemme ei yksinkertaisesti kestäisi.

Toiseksi, uskomme, että maatalous on tulevaisuuden ala näilläkin alueilla. Paitsi että huolehdimme kotimaisesta elintarketuotannostamme, on meidän nähtävä naapurimaissa avautuvat vientimarkkinat. Tähän entistä kilpailukykyisempi, puhdas ja ekologisesti sekä eettisesti kestävä kotimainen tuotanto pystyy vastaamaan. Kotimaisen, puhtaan ruoan merkitys kasvaa, kun ruokaturvallisuus nousee yhä tärkeämpään rooliin maapallolla.

Kolmanneksi, kannattava maataloustuotanto on edelleenkin perusta laajemmalle maaseutuyrittämiselle ja sitä kautta koko Suomen asuttuna pitämiselle. Ilman tätä luonnonvarojemme hyödyntäminen ei olisi mahdollista. Tavoitteenamme on, että energiasta tulee uusi aito vaihtoehto pelloilla kasvatettavaksi. Omavaraisuus on energiahuollossa yhtä tärkeää kuin elintarvikkeissakin. Kaikki Euroopan maat etsivät tällä hetkellä kuumeisesti keinoja, miten nostaa energiaomavaraisuutta niin turvallisuuspoliittisista kuin kansantaloudellisistakin syistä. Ei kai Suomi ole poikkeus?

Neljänneksi näemme, että maailman väestönkasvun jatkuminen sekä muuttuvat ruokatottumukset vaativat uusia keinoja maailman nälän helpottamiseksi. Näissä talkoissa Suomeakin tarvitaan. Se tarkoittaa toimia niin täällä kotona kuin maailmalla.

Vaikka maatalouspolitiikan harjoittamisen reunaehdot ovat sitten vuosisadan alun muuttuneet perusteellisesti, on maatalouden harjoittamisen perimmäinen oikeutus ja tehtävä ennallaan. Mutta paljon on kuluttajan valinnoistakin kiinni. Haasteen ratkaisu löytyy tuotannon erikoistumisesta sekä tiedostavan kulutuksen lisääntymisestä. Suomalaisen tuotteen on sisällettävä jokin omaleimainen piirre, jotta se olisi houkuttelevampi kuluttajan silmissä. Tuotteen on viestittävä paikallisuutta, alueellisuutta ja muita kansallisia arvoja. Kotimaisesta perheviljelystä löytyy tulevaisuudessakin vastaus kuluttajien vaatimukseen korkeasta ruokaturvallisuudesta, niin meillä kuin muuallakin Euroopassa.

Metsät parantamaan hiilidioksiditasetta

Suomalaisille metsiin ja puuhun liittyy poikkeuksellisen paljon sosiaalisia, kulttuurisia ja taloudellisia arvoja. Sakari Topelius totesi Maamme kirjassaan vuonna 1878 Suomen metsien olevan "hyvin kallis omaisuus, jopa niin kallis, että tämä maa metsätönnä olisi kelpaamaton ihmisten asuttavaksi". Olemme hyödyntäneet metsiä monipuolisesti. Sieltä on haettu ja haetaan edelleen niin rakennuspuut, lämmön ja energian lähteet, marjat ja sienet kuin heikoimpina aikoina itse leipäkin.

Tänään yksityiset ihmiset omistavat yli puolet Suomen metsistä. Metsäala työllistää Suomessa lähes 100 000 ihmistä ja tuottaa noin seitsemän prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta. Suomen vientituloista neljännes tulee metsäteollisuudesta. Metsäteollisuus käy seuraavien vuosien aikana läpi suuren rakennemuutoksen Euroopassa. Se näkyy myös Suomessa. Paperiteollisuudesta häviää tuhansia työpaikkoja seuraavien vuosien aikana. Meidän ei pidä ryhtyä keinotekoisesti jarruttamaan tätä kehitystä. Sen sijaan meidän on tuettava paperiteollisuuden kansainvälistymispyrkimyksiä ja toisaalta löydettävä korvaavaa elinkeinotoimintaa alueille, joilta työpaikat häviävät. Luontevaa on, että niitä etsitään mahdollisimman läheltä, muusta metsäklusterista.

Kansainvälistyminen on ollut metsäsektorimme keskeinen strateginen valinta. Strategialla on turvattu ennen kaikkea riittävä asiakaspohja maailman kasvumarkkinoilla. Tällä tiellä pitää jatkaa. Se vaatii investointeja ennen kaikkea alan osaamiseen, mutta myös liikenneinfrastruktuuriin ja kotimaiseen energiatuotantoon.

Suomessa on lähdetty vuosisatoja siitä, että metsätaloudessa on toimittava siten, että luonnon ekologinen kantokyky ei heikkene. Olemme olleet esimerkkimaa muulle maailmalle. Olemme käyttäneet runsaasti puuta teollisuudessa ja rakentamisessa ja vieneet sitä ulkomaille, mutta puuvarat ovat siitä huolimatta kasvaneet. Tämä mahdollistaa entistä monipuolisemman metsän hyödyntämisen tulevaisuudessa. Yhdeksi kansalliseksi painopistealueeksi on otettava puun käyttö rakentamisessa. Siihen sitoutuu paljon osaamista, mille riittää kysyntää myös maailmalla.

Puun käyttö rakennusmateriaalina on jo sinällään ympäristöteko. Verrattuna muihin materiaaleihin puun käytöstä ja jalostuksesta aiheutuu hyvin vähän ympäristöhaittoja. Sen valmistukseen tarvitaan vain murto-osa siitä energiasta kuin sen tavallisesti korvaavien materiaalien valmistukseen. Puusta valmistetut tuotteet ovat osa luonnon kiertokulkua. Karkeasti ottaen yksi tonni puuta sitoo kaksi tonnia hiilidioksidia. Puun käytöllä voidaan siten ehkäistä ilmaston lämpenemistä, kasvihuoneilmiötä. Ei vaadi suurta rohkeutta ennustaa, että nimenomaan puun käytön lisääminen on ensi vuosikymmenen keskeinen keino parantaa hiilidioksiditasetta.

On siis myös globaaleja syitä käyttää enemmän puuta. Euroopalle ja sen kilpailukyvylle puu käytön lisääminen erityisesti rakentamisessa on suuri mahdollisuus. Tämä ulottuvuus unohtuu usein eurooppalaisesta keskustelusta, vaikka se helpottaisi merkittävästi mm. EU:n ja sen jäsenmaiden Kioton ilmastosopimuksen tavoitteiden saavuttamista. Toisaalta Kioton ilmastosopimus vaatii tältä osin myös uudistamista. Puun potentiaali ilmastonmuutoksen hillitsijänä on tunnustettava.

9. Valoa Euroopan ikkunassa

"Uusi perustuslakisopimus on mielestämme askel parempaan suuntaan, mutta silti riittämätön. Yhteistä päätöksentekokykyä on unionin toimivaltaan kuuluvissa asioissa edelleen vahvistettava. Toisaalta taas uuden Euroopan rakennustalkoissa on uskallettava puuttua myös siihen toimivaltaan, joka on kerran EU:lle luovutettu, ns. acquis communautaireen. Tätä kautta yhteistä eurooppalaista tahtoa voidaan lähteä uudelleen etsimään."

EU:n on keskityttävä olennaiseen

Euroopan unionin historialliset saavutukset kertovat sen merkityksestä mantereellemme. Keskeisten eurooppalaisten maiden sitomisella yhteen poliittisesti ja taloudellisesti on ollut vakauttava vaikutus maailmanrauhaan. Siitä myös me suomalaiset olemme hyötyneet.

Nopea ja rohkeakin laajentuminen on ollut tervetullutta vastapainoa sille, että Euroopan unioni ei aina ole ollut tarpeeksi aktiivinen edes omalla tantereellaan. Eurooppa epäonnistui Länsi-Balkanilla 1990-luvulla. EU:n porteilla, ydin-Euroopan liepeillä kuoli satoja tuhansia ihmisiä viime vuosikymmenellä, vuosina jolloin suomalaiset surffasivat jo netissä ja käyttivät kommunikaattoria. Ankarat ihmisoikeusloukkaukset ja kansanmurhat olivat mahdollisia siksi, että Eurooppa oli heikko ja välinpitämätön.

Näiden tapahtumien jälkeen EU onneksi terästäytyi. Nyt on alkanut uuden, entistä vahvemman Euroopan rakentaminen. Siinä suomalaisten pitää olla mukana. Rakennustyö vaatii vuosia, todennäköisesti vuosikymmeniä. Kuten toisen maailmansodan jälkeen, taas on kysyntää suurille eurooppalaisille rakennusmestareille, jotka näkevät yli kansallisvaltioiden, myös uskontojen ja sivilisaatioiden raja-aitojen yli.

Unionin suuren yhdentymisen tarinan jatkuminen edellyttää sitä, että jokainen sukupolvi muistaa tarinan perimmäisen juonen, punaisen langan, eli rauhan ja vakauden vakiinnuttamisen Euroopassa. Tällä tiellä pitää jatkaa. Siksi EU:n on yhä laajennuttava kuin syvennyttäväkin.

Kansalaisten luottamusvaje unionia kohtaan on eräs suurimmista ongelmista. Puhutaan legitimiteettikriisistä. Legitimiteettikriisillä on kaksi puolta: se, miltä asiat näyttävät ja se, miten ne oikeasti ovat. Molemmissa EU:lla on heikot näytöt viime vuosilta.

EU:lla ei ole puolestapuhujia poliittisten johtajien tai muiden mielipidevaikuttajien kesken. Yhä edelleen hyvät teot pistetään kansallisvaltion piikkiin, kun taas "Brysselin" piikkiin kerääntyy ikävät asiat. Tällaisessa asetelmassa kansalaisten EU-kriittisyys on ymmärrettävää. EU tai paremmin sanottuna EU:n jäsenvaltioiden hallitusten johtajat ovat epäonnistuneet viestiessään unionista ja se n päätöksistä. Siksi EU leimataan helposti syntipukiksi mitä erilaisimmissa tilanteissa. Aika usein myös aiheetta.

Mutta on EU:ssa ja Brysselin byrokraattiarmeijassakin vikaa. EU yrittää puuttua liian moneen asiaan. Meidän mielestämme näin ei pitäisi olla, vaan sen tulisi keskittyä suuriin maailmanpolitiikan haasteisiin.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes vaati viime vuoden lopulla Ulkopolitiikka-lehdessä "Eurooppaa takaisin sosiaaliselle raiteelle". Siimes syytti Euroopan keskusta-oikeistolaisia hallituksia siitä, että ne haluavat EU:sta vain "yövartija-EU:n" eli sellaisen EU:n, jossa on kyse "leimallisesti vain yhteismarkkinoista, mutta ei yhteisestä sosiaalisesta ulottuvuudesta".

Siimes totesi niin ikään kirjoituksessaan, että "kansallinen sosiaalipolitiikka on kansakunnan sisäistä solidaarisuutta. Saman logiikan mukaisesti unionin tasoinen sosiaalipoliittinen sääntely on EU:n sisäistä solidaarisuutta. Jos sitä halutaan lisää, siihen pitää myös panostaa. Se tarkoittaa yhteisen lainsäädännön lisäämisestä. Mutta se tarkoittaa yhtä lailla myös sitä, että yhteiseen pitää käyttää nykyistä enemmän unionin voimavaroja".

Siimeksen puheenvuoro oli mielenkiintoinen ja se sai ilmestyessään yllättävän vähän kansallista huomiota. Ei ole nimittäin tavallista, että suomalainen vasemmistopoliitikko vaatii EU:ta puuttumaa yhä syvemmin kansalliseen sosiaaliturvaamme. Siimes ilmeisesti haluaa, että EU sääntelee yhä tiukemmin myös työehdoista, perusturvasta ja muusta sosiaaliturvasta, asettaa standardeja vanhustenhoitoon, perhepolitiikkaan, työeläkelaitoksille jne. Me emme. Laajentuvan unionin pidä kahmia itselleen lisää tehtäviä sosiaaliturvan, koulutuksen tai kansallisen ympäristönsuojelun saralla.

Päinvastoin EU:n on keskityttävä olennaiseen. Osana Barroson komission aloittamaan lainsäädännön keventämisohjelmaa pitäisi päättää myös toimista, joilla päätös- ja hallinnointivaltaa siirretään takaisin jäsenmaille. Pelkäämme, että laajentuva EU tukehtuu nykyiseen säädöstulvaan. Säädöstulvasta ei ole hyötyä myöskään kilpailukykyisemmän unionin rakennuspuuhissa.

Kannatamme uuden perustuslain ratifioimista myös Suomessa nopeassa aikataulussa. Uusi perustuslakisopimus on mielestämme askel parempaan suuntaan, mutta silti riittämätön. Yhteistä päätöksentekokykyä on unionin toimivaltaan kuuluvissa asioissa edelleen vahvistettava. Toisaalta taas uuden Euroopan rakennustalkoissa on uskallettava puuttua myös siihen toimivaltaan, joka on kerran EU:lle luovutettu, ns. acquis communautaireen. Tätä kautta yhteistä eurooppalaista tahtoa voidaan lähteä uudelleen etsimään.

Kansalaisten kannalta on tärkeää, että unioni keskittyy olennaisiin asioihin kuten talous- ja työllisyyspolitiikkaan, sisämarkkinoiden edistämiseen, unionin kilpailukyvyn turvaamiseen, ilmastonmuutoksen ehkäisyyn sekä taisteluun terrorismia ja kansainvälistä rikollisuutta vastaan. Kaikkein tärkein Euroopan sisäinen tavoite on keskittyminen toimivien sisämarkkinoiden synnyttämiseen. Sisämarkkinat ovat edelleen pahoissa lapsen kengissä. Kuluttajien näkökulmasta sisämarkkinat koostuvat 25 kansallista, pahasti jakautuneista markkinoista. Vakuutuksen tai kännykkäliittymän ostaminen rajojen yli on yhä lähes mahdotonta.

Asialistalle taas eivät kuulu yksityiskohtainen sääntely ympäristönsuojelussa, sosiaalipolitiikassa, kuluttajansuojassa, koulutuksessa jne. Toimivat yhteiset markkinat eivät synny sääntelemällä yksityiskohtaisesti kaikkea mahdollista. Eivät synny, kuten on viime vuosikymmenen aikana nähty.

Säilyttääkseen toimintakykynsä 25 tai jopa 35 jäsenmaan unionin on muutettava rakenteitaan radikaalisti myös jatkossa. Yhteisen tahtotilan löytäminen perussopimuksia uudistettaessa on hankalaa kansallisista itsekkäistä syistä. Oman edun nimissä on vaikeaa nähdä metsää puilta. Näissä tilanteissa korostuvat suurten jäsenmaiden kompromissihalukkuus ja poliittinen johtajuus.

Taloudellisesti vahvempi Eurooppa

Euroopan taloudet ovat jääneet jälkeen muista suurista talousalueista, Aasiasta ja Pohjois-Amerikasta. Tällä hetkellä Eurooppa on maailmantalouden hitaimmin kasvava alue. Samalla globalisaation uusi vaihe aiheuttaa eurooppalaiselle yhteiskuntamallille sopeutumispaineita.

Eurooppaan ei ole varaa luoda jakolinjoja taloudellisesti eriarvoisten maiden kesken. Uusilta jäsenmailta vie vuosia saada elintasollaan vanhat jäsenmaat kiinni. Halu luoda yhtenäinen, tasa-arvoinen Eurooppa mitataan siinä, kuinka hyvin vanhat jäsenmaat ovat valmiita panostamaan uusien jäsenmaiden hyvinvointiin, myös taloudellisesti. Unionin laajennuttua emme tarvitse uusia raja-aitoja, vaan sisäisesti eheää ja tasapainoista kehitystä. On sitä paitsi hyvä muistaa, että unionin laajeneminen Keski- ja Itä-Eurooppaan voi vahvistaa koko Euroopan asemaa teollisen tuotannon sijaintipaikkana. Yritysten verkottuminen helpottuu sisämarkkinoiden ja yhteisen kauppapolitiikan ja aikanaan euroalueen laajenemisen myötä.

Talous ja politiikka kulkevat käsi kädessä. Jotta unioni voi olla vahva globaali toimija, vaaditaan talouskehitykseen uutta puhtia. Vahva taloudellinen kehitys vaatii unionilta ja sen jäsenvaltioilta puolestaan selkeää sitoutumista kasvu- ja työllisyysstrategian tavoitteisiin ja toimenpiteisiin.

Vielä 1990-luvulla Euroopan taloudellista kehitystä ja tulevaisuutta leimasi optimismi. Talouden ja ennen kaikkea tuottavuuden kasvu oli vertailukelpoisiin maihin keskimääräistä suurempaa. Lisäksi kasvun uskottiin kiihtyvän EU:n laajentumisen, kaupan vapautumisen ja tiiviimmän integraation muun muassa kilpailun vapauttamisen seurauksena. Kulisseissa EU sai kiitosta. Se pystyi tekemään sen, mikä näytti monelle poliitikolle kotikentällä mahdottomalta. Liberaali EU vaati jäsenmaita yksityistämään palveluitaan erityisesti liikenne-, viestintä- ja energiamarkkinoilla.

Nyt Eurooppa näyttää jakautuvan voittajiin ja häviäjiin. Kankeat ja laiskat häviävät - ketterät ja ahkerat voittavat. Ensin mainitut maat ja niiden mukana muu Eurooppa ovat pudonneet nopeasti Yhdysvaltojen kelkasta. Erityisesti Saksan, Ranskan ja Italian kykenemättömyys tehdä uudistuksia kilpailukykynsä parantamiseksi sekä kasvun ja työllisyyden aikaansaamiseksi on haitaksi koko Euroopalle.

Me uskomme toimivien sisämarkkinoiden voimaan. Euroopan unionin legimiteettiä murtaa erityisen voimakkaasti se, että useat jäsenmaat suhtautuvat erittäin välinpitämättömästi yhteisesti sovittujen sääntöjen noudattamiseen. Pohjoiset jäsenmaat noudattavat keskimäärin paremmin yhteisiä sääntöjä. Niiden osalta tilanne alkaa muuttua kestämättömäksi. Yhteisillä sisämarkkinoilla on mahdotonta toimia, jos kaikki eivät toimi siellä samoin ehdoin. Hyvä esimerkki on valtiontukilainsäädäntö. Vuosien 2000-2004 laittomaksi tuomituista valtiontuista on yhä perimättä joka vuodelta lähes 75 prosenttia. Komissiolla on meneillään yli 2000 rikkomuskannemenettelyä jäsenmaita kohtaan ja luvun odotetaan laajentumisen seurauksena nopeasti kasvavan.

Euroopan unioni on jakautumassa kahtia. Pohjoisiin ja itäisiin maihin, jotka uskovat sisämarkkinoiden hyötyihin ja haluavat kehittää niitä eri tavoin. Ne myös suhtautuvat lähtökohtaisesti myönteisemmin maailmankaupan vapauttamiseen.

Keskiset ja eteläiset maat elävät puolestaan yhä 1960-lukua. Valtiontuet, sääntöjen kiertäminen ja välinpitämättömyys ovat useiden, joskaan ei kaikkien näiden maiden EU-linja. Mm. Ranska ja Italia luulevat voivansa toimia unionissa, miten niitä huvittaa. Ranskassa nostaa päätään uuden ajan protektionismi, mikä on näkynyt erityisesti energiasektorilla. Italia suojelee kaikin tavoin mm. rahoitusmarkkinoitaan. Tämä ei ollut sisämarkkinoiden idea.

Samoja ongelmia on myös yhteisen talouspolitiikan saralla. Unionin yhteinen talouspolitiikka on kasvu- ja vakaussopimuksen pohjalta pelkkää EU-juristeriaa, eikä unioni näytä pystyvän vastamaan maailmantalouden kilpailuvaatimuksiin. Kasvu- ja vakaussopimuksen suurin ongelma on, että se jäykistää talouksiamme entisestään, koska mahdollisuudet suhdannepolitiikkaan ovat hyvin rajalliset. Nyt suuret rikkovat ja pienet kärsivät siitä.

EU maailmanpoliittisesta kääpiöstä globaaliksi toimijaksi

EU:n ulkopolitiikan ja samalla uskottavan maailmanpoliittisen toimijan ongelma on sen järjestelmän hajanaisuus. Yhtä ja yhtenäistä kantaa asioista on välillä vaikea saada tai selvittää. Uuden perustuslaillisen sopimuksen voimaansaattaminen helpottaisi hieman tätä tilannetta. Paljon kritiikkiä saaneet Eurooppa-neuvoston presidentin, pysyvän puheenjohtajan, ja unionin ulkoministerin virkojen perustaminen selkiyttäisi kolmansien osapuolien näkökulmasta tilannetta: on ainakin henkilö, jolle voi soittaa ja kysyä EU:n kantaa.

Unionin ulkopoliittisen roolin vahvistamiseen ja yhtenäisyyteen tähtää myös joulukuussa 2003 hyväksytty Euroopan unionin turvallisuusstrategia. Strategia perustuu uusien, globaalien uhkien kuten terrorismin, joukkotuhoaseiden leviämisen ja alueellisten konfliktien torjumiseen. Laajamittaista hyökkäystä jotakin jäsenvaltiota vastaan pidetään epätodennäköisenä. Strategian perusvire on se, että unionin oltava jatkossa aktiivisempi, yhdenmukaisempi ja toimintakykyisempi. On pystyttävä lähtemään ketterämmin maailman kriisipesäkkeisiin. Myös yhteistyötä muiden kumppanien kanssa on tiivistettävä niin monenkeskisissä järjestöissä kuin esimerkiksi bilateraalisesti Yhdysvaltojen ja Venäjän kanssa. Globaalit uhat ovat yhteisiä, kaikkia koskettavia ja niiden torjuminen vaatii entistä tiiviimpää kansainvälistä yhteistyötä. Kansallisen itsekkyyden lisääntymiseen ei ole yksinkertaisesti varaa globaalissa maailmassa.

EU:lla on mahdollisuus ja myös velvollisuus olla eturintamassa ratkaisemassa näitä globaaleja haasteita. Etenkin aktiivisen kauppa-, kehitys- ja ympäristöpolitiikan avulla EU:lla on mahdollisuus suurempaan rooliin torjuttaessa globaaleja uhkia. Unionihan on maailman suurin virallinen kehitysavun antaja ja maailman suurin kauppayhteisö.

Euroopan unionin yhtenäisyyden tiivistämisen puolesta tulevaisuudessa puhuu lisäksi maailmanpolitiikan strategisten painopisteiden muuttuminen seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana. Talouskasvun mahdollinen hiipuminen Euroopassa ja sen voimakas kasvu Aasiassa, USA:ssa ja Latinalaisessa Amerikassa antaa automaattisesti niille enemmän painoarvoa. Tätä kehitystä korostavat myös demografiset tekijät. Ainoastaan yhtenäinen EU voi antaa edes jonkinlaisen mahdollisuuden eurooppalaisille pysyä maailmanpolitiikan keskiössä.

Tuloksellista ja reilua kauppapolitiikkaa

EU:lla on maailman laajin kauppasopimusten verkosto, jolla edistetään yritysten markkinoillepääsyä ja investointiedellytyksiä. Se takaa tavaroiden ja palvelujen mahdollisimman häiriöttömän liikkumisen EU-maiden yritysten ja niiden kauppakumppanien välillä.

Tästä syystä unioni tarvitsee tulevaisuudessakin aktiivisen kauppapolitiikan unionin ulkopuolisen maailman kanssa. Protektionististen piirteiden herääminen on yhteinen haaste. Sekä sisämarkkinoiden kehittäminen että maailmankaupan hallittu vapauttaminen ovat väistämätön ja tervetullut talouden kehityssuunta.

EU:n tulee huolehtia siitä, että kansainvälinen multilateraalinen kauppajärjestelmä tuottaa elinkeinoelämälle sellaisia etuja, että ne kokevat neuvottelumekanismin hyödylliseksi. Samalla unionin tulee jatkaa sitoutumistaan kehitysmaiden intergroitumiseen kansainväliseen talouteen reilua kauppapolitiikkaa unohtamatta. EU-markkinoiden avaaminen kehitysmaiden tuotteille ja kehitysmaiden tarjontapuolen vahvistaminen on nähtävä entistä voimakkaammin kehityspoliittisen toiminnan täydentäjänä.

Erityisesti unioni on huolehtinut WTO:n toimintakyvystä ja tuloksellisuudesta. Näin on toimittava myös jatkossa. Toisaalta EU:n on pidettävä silmät auki myös kahdenvälisille ja alueellisille kauppajärjestelmille WTO:ta täydentävinä ratkaisuina. Erityistä painoa on annettava EU:n taloussuhteiden tiivistämiseksi keskeisten kauppakumppanien Yhdysvaltojen, Venäjän, Kiinan ja Intian kanssa. On tärkeää, että unionilla on toimivat poliittiset ja taloudelliset suhteet maailman keskeisten pelureiden kanssa. Venäjän, Kiinan ja Intian talouksien voimakas kasvu merkitsee myös niiden kansainvälispoliittisen painoarvon ja toiminnan vahvistumista.

Suomesta pelinrakentaja

Vuosikymmenen kestäneestä Euroopan unionin jäsenyydestämme on tullut osa politiikan, talouden ja hallinnon arkista toimintaa. Siten myös Euroopan unioniin suhtautuminen ja EU-asioiden käsittely on arkipäiväistynyt. Käsittelemme EU-asioita sellaisena kuin ne ovat, käytännönläheisesti sovittamalla yhteen kansallisia ja yleiseurooppalaisia näkemyksiä. Pragmaattisuudelle suomalaiset antavat laajasti tukensa.

Suomea pidetään yleisesti unionin mallioppilaana. Tilastojen mukaan unionin lainsäädännön toimeenpano ei Suomessa takkuile ja Lissabonin tavoitteitakin olemme noudattaneet hyvin. Mallioppilaana olo on kuin kaksiteräinen miekka. Suomeen kohdistuu paljon positiivisia, uteliaita katseita ja odotuksia, mutta poliittinen johto saa yleensä haukut kansalaisilta lepsuudesta EU:n suuntaan.

Pieni jäsenvaltio tarvitsee taitavan ja rakentavan poliittisen johdon pärjätäkseen unionissa. Vuoden 2006 EU-puheenjohtajuus tarjoaa Suomelle mahdollisuuden olla rakentava pelinrakentaja EU:ssa. Tärkeintä on, että Suomi pystyy antamaan puheenjohtajakaudellaan uuden sysäyksen uudenlaisen Euroopan rakentamiseksi. Tässä avainasemassa ovat sisämarkkinaprojektin eteenpäinvieminen ja keskittyminen maailmanpolitiikan megaluokan kysymyksiin.

10. Turvallisuuden muuttuvat kasvot

"Maailman valtioiden keskinäisriippuvuuden lisääntyessä asiat muuttuvat yhteisiksi globaaleiksi haasteiksi. Kansainvälisen yhteistyön tarve entisestään korostuu. Yksikään valtio ei näitä ongelmia yksin ratkaise, mutta ei myöskään pääse pakoon."

Uudet uhat - uudet keinot

Kylmän sodan aikana ihmisten mielestä suurin uhka oli kahden suurvallan välinen täysimittainen konflikti - ydinsota. Tänään puhumme laajasta turvallisuuskäsityksestä ja uusista uhista. Uusiin uhkiin ei vastata perinteisin sotilaallisin keinoin ja lisäämällä tankkeja ja rautaa valtioiden rajoille.

Uudet uhat ovat lisänneet myös ihmisten tunnetta turvattomuudesta, vaikka maailman kehittyessä pitäisi käydä päinvastoin. Uudet uhat ovat myös kytköksissä toisiinsa. Useimmiten nämä uhat eivät tunne kansallisvaltioiden rajoja. Tällaisia ovat muun muassa eriarvoisuuden lisääntyminen, talouden häiriöt, ympäristökriisit, ylikansallinen rikollisuus, terrorismi, joukkotuhoaseiden leviäminen, tietotekniset häiriöt, tartuntataudit ja luonnonvarojen ehtyminen.

Suomikaan ei voi sulkea silmiä näiltä uhilta, vaikka ne tapahtuisivat kauempana. Maailman valtioiden keskinäisriippuvuuden lisääntyessä asiat muuttuvat yhteisiksi globaaleiksi haasteiksi. Kansainvälisen yhteistyön tarve entisestään korostuu. Yksikään valtio ei näitä ongelmia yksin ratkaise, mutta ei myöskään pääse pakoon.

Kansainvälisen yhteisön on myös entistä enemmän kiinnitettävä huomiota uusien uhkien syihin, ei pelkästään seurauksiin. Tärkeintä on puuttua köyhyyden ja eriarvoisuuden lisääntymiseen. Kehitysavussakin pitää huomioida avun vaikuttavuus eikä vain määrä. Ensisijaisesti kehitysmaiden kannalta on tärkeää kehittää maiden sisäistä yhteiskuntajärjestelmää ja yksityistä sektoria. Lisäksi kulttuurien väliseen dialogiin on panostettava, jotta keskinäinen yhteisymmärrys eri kansojen ja kulttuurien välillä lisääntyy.

Seuraavien vuosien suurin haaste onkin saada kansainvälinen yhteisö pelaamaan samoilla korteilla ja yksillä säännöillä. Lipeämisiä on jo tapahtunut esimerkiksi ympäristöpolitiikassa, kun Yhdysvallat ei liittynyt Kioton sopimukseen.

Mikä voisi olla sitten Suomen rooli kansainvälisessä politiikassa ja minkälaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa Suomen pitäisi harjoittaa? Usein sanotaan, että viisas ulkopolitiikka on pienen valtion turvallisuuden tae.

Suomella on hyvä maine kansainvälisessä kriisinhallinnassa ja mm. presidentti Ahtisaari on niittänyt mainetta kriisien välittäjänä maailmalla. Pieni maa ei voi ollakaan aktiivinen kaikissa ulkopoliittisissa kysymyksissä, vaan meidän on keskityttävä ja löydettävä omat osaamisalueemme. Toisaalta kysymys on ihmisistä, jotka laittavat itsensä likoon maailmanrauhan puolesta. Meille suomalaisille sopii maailmalla huonosti tuomarin rooli. Mutta voimme olla hyviä lääkäreitä useissa kysymyksissä.

Maailman tilaa voimme parantaa paljon kehitysyhteistyön avulla, jota teemme niin kahdenvälisesti kuin Euroopan unionin kautta. Suomella on paljon annettavaa maailmalle muun muassa ympäristöteknologian kehittämisessä kuten vesi- ja sanitaatiojärjestelmissä, koulutuksessa sekä naisten ja kansalaisjärjestöjen asemaan liittyvissä kysymyksissä.

Euroopan unionin merkitys Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kasvaa koko ajan. Unioni on meille väline, jonka kautta voimme parhaiten vaikuttaa kansainväliseen politiikkaan. Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamisen onkin oltava Suomen ulkopolitiikan ensisijainen tavoite. Globaalit haasteet ovat niin laajoja ja isoja, että niihin vastaaminen vaatii tiiviimpää ja yhtenäisempää EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Eräs suurimmista haasteista on energia ja sen riittävyys. Energian merkitys ulko- ja turvallisuuspolitiikassa korostuu entisestään seuraavien vuosien aikana. Ensimmäisiä pilkahduksia asiasta saatiin talvella 2006, kun Venäjä vähensi kaasutoimituksiaan Ukrainaan kovilla pakkasilla. Energian, varsinkin öljyvarojen ja muiden uusiutumattomien energialähteiden väheneminen, takaavat sen, että energian hinta nousee ja keskustelu luonnonvarojen ehtymisestä kiihtyy tulevaisuudessa. Energialähteistä tulee myös merkittävä valtapolitiikan väline niille maille, joilla niitä on.

Sen lisäksi, että Suomen pitää olla aktiivinen omassa energiapolitiikassaan, myös Euroopan unioni tarvitsee yhteisiä toimenpiteitä, jotta energian hinta ei karkaisi käsistä ja vaikuttaisi liikaan alueen kilpailukykyyn. Euroopan on yhdessä huolehdittava energian saannista ja omavaraisuutta on kyettävä nostamaan. Myös energiatehokkuuteen ja uusiutuviin energialähteisiin liittyvään teknologiaan on panostettava. Energiapolitiikalla on merkitystä Suomen ja koko Euroopan turvallisuuteen.

Hyvillä suurvaltasuhteilla on merkitystä

Suomessa Venäjää katsotaan usein vanhojen viholliskuvien kautta. Kaikki mikä idästä tulee, on pelottavaa. Tämä ilmenee mm. siinä, että kaikki Venäjä-kysymykset ns. sekurisoidaan - liitetään turvallisuuspolitiikkaan - oli sitten kysymys energiasta, liikenteestä, ihmisten liikkumisesta, kaupasta tai investoinneista. Suomella on karu historiansa, mutta se ei saa estää meitä näkemästä Venäjää luontevana osana lähialuettamme ja kasvavia mahdollisuuksia myös talouden alalla.

Meidän sukupolvi on ensimmäinen, jolla ei ole omakohtaista kokemusta Neuvostoliitosta. Meillä ei ole traumoja pitkistä kommunikea-neuvotteluista, jossa yhdestä sanasta, puolueettomuudesta, väännettiin kättä parhaimmillaan viikkoja. Joku voi pitää tätä uuden sukupolven heikkoutena, mutta ainakin meillä on mahdollisuus käydä keskustelua Venäjästä uudelta pohjalta, ilman tiettyä aikasidonnaisuutta.

Venäjä pitää nähdä tavanomaisena maana, jossa pätevät samat talouden ja politiikan lainalaisuudet kuin muuallakin. Suomella on iso intressi siinä, että Venäjästä tulee aito demokratia ja markkinatalous. Siinä Suomen ulkopolitiikan linjan pitää olla entistäkin päättäväisempi. Paras tie tässä on talouden tie. Voimme varmasti tehdä paljon enemmän talouden, teknologian, koulutuksen ja yleensä keskinäisen kanssakäymisen tiivistämisen lisäämiseksi. Nyt sitä tehdään korkealla valtiomiestasolla sekä ruohonjuuritasolla yritysten kesken. Tulevaisuuden avainkysymys on se, annammeko venäläisten verkottua Suomeen ja päinvastoin. On aika karistaa ennakkoluuloja molemmin puolin.

Yhdysvallat on maailman vaikutusvaltaisin valtio, pidimme me presidentti Bushista tai emme. Yhdysvaltojen roolia kansainvälisessä yhteisössä on turha kiistää, olipa se mukana tai ei. Se vaikuttaa merkittävästi myös poissaolollaan kansainvälisestä yhteistyöstä - tällä hetkellä ilmastopolitiikassa, välillä YK:sta. Euroopan unioni taas on Yhdysvaltojen merkittävin kumppani, mitataan sitä taloudella, politiikalla tai yhteisellä historialla. Siksi transatlanttisen suhteen pitää olla entistä toimivampi, tasavertainen kumppanuus, sillä yhdessä Eurooppa ja Yhdysvallat voivat saada paljon aikaa. Jaamme Yhdysvaltojen kanssa saman arvopohjan ja siksi tällä transatlanttisella yhteistyösuhteella on erinomaiset edellytykset toimia kansainvälisen rauhan, hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden puolesta.

Myös Suomi tarvitsee vahvoja bilateraalisia suhteita monilla eri tasoilla Yhdysvaltojen kanssa. Suurvaltasuhteiden merkitys ei tule tulevaisuudessakaan vähentymään. Suomen on lisäksi lisättävä yhteistyötä Aasian ja Latinalaisen Amerikan kanssa. Maailman strategisten painopisteiden muuttuessa meidänkin on katsottava kauemmas.

Liittoutuminen on aina suuri askel

Presidentinvaaleissa 2006 päästiin ensimmäistä kertaa keskustelemaan aidosti Suomen Nato-jäsenyydestä. Tosin vaikeaa se oli. Natosta ja sen muutoksesta kun oli ehdokkailla niin erilaisia käsityksiä. Sauli Niinistö uskoi Naton olevan matkalla "eurooppalaiseksi Natoksi", johon hän oli valmis liittymään. Mutta olisiko hän valmis liittymään Yhdysvaltojen hallitsemaan Natoon, se jäi monen kuukaudenkin keskustelun jälkeen yhä epäselväksi.

Tärkeää on, että epämääräinen ja irrallaan todellisuudesta oleva Naton "kehityskeskustelu" ei vie huomiotamme pois todellista turvallisuushaasteista. Meidän on koko ajan arvioitava turvallisuusympäristömme muutosta ja sitä, millä keinoin siihen voidaan vastata.

Suomen tämän hetkinen linja perustuu sotilaalliseen liittoutumattomuuteen ja vahvaan kansalliseen puolustukseen. Tämä yhdistettynä EU-jäsenyyteen ja aktiiviseen rauhankumppanuuteen Naton kanssa varmistaa hyvin Suomen turvallisuusedut käynnissä olevassa Euroopan murroksessa eikä välitöntä tarvetta liittoutumiselle ole.

Toisin kuin usein on viime aikoina annettu ymmärtää, liittyminen sotilasliittoon tarkoittaa mielestämme aina suurta askelta sotilaallisesti liittoutumattomalle maalle. Liittoutuminen tarkoittaa puolustusstrategiamme uudelleen arvioimista ja uudistamista. Nyt päätämme puolustuksestamme yksin, liittouman jäsenenä tekisimme sen yhdessä liittouman kanssa. Yleisesti esitetään, että Suomen ei tarvitsisi luopua liittoutuessaan yleisestä asevelvollisuudesta. Näin varmaan onkin. Mutta se ei tarkoita sitä, että eikö ratkaisu vaatisi suuriakin muutoksia puolustusjärjestelmässä. Liittoutuminen ei ole myöskään keino säästä puolustusmenoissa.

Suomen ja Venäjän väliset suhteet ovat erinomaiset, paremmat kuin koskaan historiamme aikana. Suomen pitää jatkossakin pysyä turvallisuuden tuottajana niin alueellisessa kuin globaalissa mielessä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Suomella pitää olla jatkossakin suorituskykyinen maanpuolustus, josta ammennamme myös kriisinhallinnan osaajat.

Silti sotilaallinen liittoutuminen ei sekään saa olla mikään mörkö, jos se on suomalaisten ihmisten edun mukaista. Suomessa pitää osata tehdä ajan vaatimia ennakkoluulottomia päätöksiä, eikä hirttäytyä menneisiin opinkappaleisiin. Kekkonenkin lähti siitä, että Suomen etu kulkee edellä ja linjavalinnat perässä.

Naton muutos on tosiasia. Nato-maiden joukkoja on parasta aikaa muun muassa Afganistanissa, mutta niitä on ollut myös selvittämässä Pakistanin maanjäristystuhoja ja auttamassa Katrina-hirmumyrskyn alle jääneitä alueita ja ihmisiä. Nämä viimeisimmät esimerkit kertovat maailman muutoksesta ja sitä myötä myös Naton tarpeesta muuttua.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Nato myös tulevaisuudessa suuntaudu enemmän uusien uhkien torjumiseen ja kriisinhallintaan ja aluepuolustuksen merkitys Natossa itse asiassa vähenee koko ajan. Jos Natoon halutaan mennä, niin mennään sitten oikeista syistä. Emme tarvitse Nato suojautuaksemme itäiseltä naapuriltamme. Jos haluamme lähitulevaisuudessa liittyä, perustelut nojaavat ennen kaikkea vahvaan asemaan rauhanturvaamisessa ja kriisinhallinnassa, jota tehdä koko ajan enemmän ja enemmän Nato-piirissä ja Nato-johtoisesti.

OSA II: KESKUSTA JA MUUTTUVA POLIITTINEN KARTTA

11. Puoluekentän uusjako

Kolme suurta

Suomalaisen puoluekentän ydin on suunnilleen sadan vuoden ikäinen. SDP:n ajanlasku alkaa vuodesta 1899, keskustan vuodesta 1906 ja kokoomuksen vuodesta 1918. Puolueidemme historia on paitsi nuoressa valtiossa pitkä, myös varsin hitaasti muuttuva.

Kannatusmuutokset etenkin kolmen suurimman puolueen välillä ovat olleet varsin vähäisiä. Keskustan, SDP:n ja kokoomuksen kannatustaso on sotien jälkeen pidetyissä eduskuntavaaleissa ollut varsin vakaa. Merkittävin muutos on tapahtunut kokoomuksen kannatuksessa, joka oli 1950- ja 60 -luvuilla 12-15 prosentin tasolla ja nousi vasta 1970-luvulla 20 prosentin tuntumaan.

SKDL oli kolmas vahva puolue kokoomuksen heikkojen vuosien aikana. Erityisesti voidaan nostaa esille vuoden 1958 eduskuntavaalit, jolloin SKDL suurimpana sai 50 ja kokoomus 29 paikkaa. Vasemmistopuolueiden yhteenlaskettu paikkamäärä oli tuolloin 98. Yleistäen voidaan kuitenkin sanoa, että vuosikymmenten aikana keskustan kannatus on vaihdellut 20 prosentin molemmin puolin, SDP:lla ollut useimmiten sen yli ja Kokoomuksella alle. Keskustan ennätys eduskuntavaalikannatuksella mitattuna on edelleen peräisin vuodelta 1929, jolloin Maalaisliitto sai 26,1 prosenttia äänistä ja 60 kansanedustajaa. Siinä riittää rimaa ylitettäväksi.

Toki puoluekenttä on muutoin jonkin verran elänyt. Vihreä Liiton läpimurto ajoittui vuoden 1987 eduskuntavaaleihin Koijärven kokemusten siivittämänä. Suomen Maaseudun Puolue teki nopean pyrähdyksen keskisuurten puolueiden sarjaan 70-luvun alussa herravihaa ja maaseudun ahdinkoa taitavasti hyödyntäen. Nykynimiltään kristillisdemokraatit nousivat eduskuntaan vuonna 1966 ja Liberaalinen Kansanpuolue on käytännössä hiljalleen kadonnut puoluekartalta.

Kaiken kaikkiaan kolme nykyistä suurinta puoluetta ovat onnistuneet säilyttämään kannatuksensa ja yhteiskunnallisen asemansa hämmästyttävän hyvin. Paljolti kyse on ollut siitä, että keskusta ja kokoomus ovat vahvistaneet asemiaan. Erikoiseksi tilanteen tekee se, että elinkeino- ja muu rakennemuutos on samaan aikaan ollut nopea ja voimakas.

Todennäköisesti useilla tekijöillä on ollut vaikutusta puoluekentän "kolminapaisuuden" vakiintumiseen. Joko alun perin luokkapuolueiksi muodostetut liikkeet ovat riittävässä määrin kyenneet uudistumaan ja voittamaan uusien kannattajien luottamuksen tai sitten haastajat ovat epäonnistuneet pyrkimyksissään. Myös parlamentaarisen päätöksenteon yksityiskohdat ovat vahvistaneet suurten puolueiden asemaa.

Ihme korostuu Keskustan kohdalla. Puolue on kyennyt jopa kasvattamaan kannatustasoaan samalla, kun sen alkuperäisen ydinkannattajakunnan määrä on nopeasti laskenut. Leikkauspiste Keskustan kannatuskehityksessä ja agraariväestön vähenemisessä osuu 1970-luvun alkuun. Tämä tuskin selittyy yksin SMP:n kutistumisella.

Silti tänä päivänä helposti unohtuu, että keskustan kannatus vuoden 1970 eduskuntavaaleista lähtien oli alle 18 prosenttia aina vuoden 1991 veret seisauttaneeseen vaalivoittoon saakka. Me, jotka olemme tulleet keskustan toimintaan aktiivisemmin mukaan vasta 1990-luvulla, olemme liiaksikin tottuneet sekä vaali- että gallup-kannatuksessa selvästi yli 20 prosentin lukuihin.

Vahva "tahtopolitiikka" oli varmasti 1980-luvulla välttämätöntä, aivan kuten tohtori ja asianosainen Seppo Kääriäinen väitöskirjassaan kuvaa. Silti sitä, mitä 1980-luvulla tehtiin, ei pidä liiaksi romantisoida: kannatuksella, joka kuitenkin on puolueen vaikutusvallan lähde, mitattuna tuolloin ei eletty keskustan kulta-aikaa.

Yhtyvän vasemmiston haaste

"Puolue on monessa suhteessa ajautunut kauaksi alkuperäisistä periaatteistaan, viitattakoon vaikka täysin kielteiseen asenteeseen perusturvan kehittämisen suhteen tai täydelliseen alistumiseen ns. vapaiden markkinavoimien vetämän, sosiaalisesti ja alueellisesti ruhjovan keskittämispolitiikan edessä. Toisaalta SDP ei ole kyennyt pureutumaan pintaa syvemmältä tulevaisuuden polttaviin kysymyksiin, kuten ekologiseen politiikkaan tai palkkatyön merkityksen uudelleen arviointiin. SDP onkin tänään samassa tilanteessa kuin keskustapuolue 1960-luvun lopulla. Rakennemuutos syö puolueen perinteistä kannattajakuntaa ja aatteellisesti eväät ovat hukassa..."

Edellä siteerattu ei ole kuvausta SDP:n toiminnasta nykyhallituksessa, vaikka sen moni keskustalainen tai maakuntien ihminen sellaiseksikin tunnistaisi. Määrittelyn antoi opinnäytetyössään Olli Rehn jo vuonna 1989.

Vaikka sosialidemokraattisen aatteen kantovoima tuntuu murroksen keskellä ehtyvän, halu valtaan on jäljellä, jopa kasvussa. Yhteiskuntaa uudistavien ideologisten läpimurtojen sijasta SDP:n toimintaa näyttää hallitsevan yhtäältä vasemmiston rippeiden kokoaminen suurimman puolueen unelman säilyttämiseksi ja toisaalta - johtoa myöten - ammattiyhdistysliikkeen toimintatapojen ja neuvottelukulttuurin ujuttaminen kansanvallan kammareihin.

Puoluekentän seuraava merkittävä muutos muhiikin vasemmalla. Edessä tuskin on perinteistä järjestöpäätöksin toimeenpantavaa puoluefuusiota SDP:n ja vasemmistoliiton kesken. Vasemmistovoimien ryhmittäytyminen SDP:n taakse näyttää tapahtuvan hiljaa hivuttaen toiminnallista tietä. Merkittävinä kynnyksen höylääjinä ovat toimineet vuosien 2000 ja etenkin 2006 presidentinvaalikamppailut Tarja Halosen valitsemiseksi.

Kehitys - tai taantumus - puoluekentän vasemmalla laidalla on ollut nopeampaa kuin tämän kirjan ensimmäisissä luonnoksissa syksyllä 2005 vielä rohjettiin ennakoida. Tapahtumat huipentuivat presidentinvaalien jälkeen vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimeksen eroon. Julkituotuna syynä erolle oli mahdottomuus mahtua samaan poliittiseen liikkeeseen entisten taistolaisten kanssa.

Yhtyvää vasemmistoa on kulisseissa puuhattu jo pidempään. Myös Siimeksen eron ympärillä esille tulleet tapahtumat hänen ja SDP:n suhteesta vahvistavat tätä. Ryntäsihän hän erosta ilmoitettuaan leivoskahville Eero Heinäluoman kanssa - kameroiden kera.

Juuri ennen eroaan Siimes ehti vaatia eurooppalaisten sosialistien ja laitavasemmiston välillä olevan juovan kuromista umpeen. Toisin sanoen sosialidemokraattien ja niitä vasemmalla olevien voimien tulisi tiivistää rivejään. Nähtäväksi jää, johtaako Siimeksen ero ja miten laajasti siihen, että suomalaiset sosialistit marssivat tässä asiassa eturintamassa.

Yllätys ei ole, että SDP:n piirissä aktiivista värväystyötä vasemmistoliiton kannattajien houkuttelemiseksi mahdollisesti jopa puheenjohtajaa koskien on tehty jo pitkään. Asialla ei tietenkään julkisuudessa elämöidä, se päinvastoin kiistetään.

Poliittinen ja henkinen kuilu vasemmistoliiton sisällä vanhojen kommunistien ja modernien eurososialistien välillä näyttää ylitsepääsemättömältä. Poliittinen aivovuoto näiden kahden liikkeen välillä kulkee vain yhteen suuntaan. Myös kehitys eräissä muissa maissa, kuten Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, on ollut samansuuntaista.

Vaikka eduskunnassa on kautta historian kolmea vaalikautta lukuun ottamatta ollut porvarillinen enemmistö, on vasemmiston yhteiskannatus pysynyt aina vuoteen 1983 saakka korkealla, yli 40 prosentin tasolla. Kaksissa edellisissä eduskuntavaaleissa se on kuitenkin jo jäänyt alle 35 prosentin.

Suomalaisen politiikan eräs paradoksi onkin tässä: vasemmiston kannatus laskee, mutta sen valta säilyy, jopa kasvaa.

Vasemmistoliiton näköpiirissä oleva kuihtuminen muutamien änkyräkommunistien poliittiseksi saattokodiksi nostaa mitä todennäköisimmin SDP:n kannatustason 28-30 prosenttiyksikön tuntumaan. Samalla voi hyvinkin käydä niin, että vasemmiston yhteiskannatus alenee.

Tästä seuraa, että SDP uhkaa saada nykyisten parlamentaaristen ja hallituksen muodostamista koskevien pelisääntöjen vallitessa pysyväiskiinnityksen pääministerin postiin, jonka painoarvo sisä-, Eurooppa- ja ulkopolitiikassa vahvistuu edelleen. Vaarana on, että siirrymme SDP-vetoiseen vasemmistolaiseen vähemmistövaltaan, vaikka ylivoimainen enemmistö antaa vaaleissa äänensä ei-sosialistisille puolueille.

Suomessa vietetään yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden satavuotisjuhlavuotta. Sitä on syytä juhlia. Syytä on myös huolehtia siitä, ettei SDP:lle annettu ääni vaikuta muita enemmän.

Keskusta-oikeistolainen vai keskusta-vasemmistolainen vaihtoehto?

"Jokaisella maalla on sellainen sosialidemokratia kuin sen porvaristo ansaitsee." Tämä Santeri Alkion vuoden 1918 valtiopäivillä esittämä ajatus tuntuu erityisen ajankohtaiselta nyt. Sosiaalidemokraattien vahva asema ei ole heidän hyvyyttään, vaan ei-sosialistisen kentän, ennen kaikkea keskustan ja kokoomuksen, yhteistyön heikkoutta. Meillähän raja oikeiston ja vasemmiston välillä on kuin veteen piirretty punainen viiva, mutta puoluekartan porvarillisella puolella raja on pysynyt lähes ylittämättömänä ainakin hallituksia muodostettaessa.

Ei keskustan ja kokoomuksen yhteisen "vihersinisen hallitusvaihtoehdon" syntyminen ole käytännössä helppoa nytkään, vaikka kokemukset vuoden 2006 presidentinvaaleista olivatkin varsin rohkaisevia. Yhteistyöhön ajaa kuitenkin muutos vasemmalla. Tässä tilanteessa on nähtävä keskinäisen kateuden yli.

Vähäinen tekijä keskusta-oikeistolaisen vaihtoehdon syntymiselle ei ole sekään, että nykyisessä SDP:ssä on tähän vahva työntövoima: puheenjohtaja Eero Heinäluoman toimintatavat. Sekä keskusta että kokoomus ovat havainneet selvän muutoksen verrattuna aiempiin hallitusyhteistyökokemuksiinsa SDP:n kanssa. Myös moni tämän kirjan kirjoittajista on seurannut läheltä SDP:n toimintatapojen muutosta. Esimerkkejä riittää niin budjettineuvottelujen liikennehankkeista kesältä 2005, kehysneuvottelujen maataloustukiratkaisusta keväältä 2006 puhumattakaan lukuisien pienempien Keskustalle tärkeiden asioiden takkuamisesta.

Hyvän hallitusyhteistyön tunnusmerkki on perinteisesti ollut se, että suuret periaatteellisen hankkeet hoidetaan yhdessä, mutta hallituskumppaneille tärkeiden "kymmenysten" eteenpäin meneminen ymmärretään myös. SDP:lle tärkeintä näyttää olevan keskustan todellisten tai kuviteltujen tavoitteiden toteutumisen estäminen. Ilman SDP:n johdon toimintatapojen muutosta hallitusyhteistyö sen kanssa jatkossa on suuri riski sekä keskustalle että kokoomukselle.

Edellä sanottua ei ehkä riittävästi ole ymmärretty myöskään keskustan kentällä. Muutoin ei ole selitettävissä se, että puoluejohtoa ja ministereitä arvostellaan tavoitteiden heikosta toteutumisesta, mutta samaan hengenvetoon toivotaan hallitusyhteistyön SDP:n kanssa jatkuvan. Sukupolvinäkökulmastakin asetelma on mielenkiintoinen: keskustan nuori polvi ei juurikaan puoluejohdon saamattomuutta kritisoi, mutta toisaalta kokee kiinnostusta keskusta-oikeistolaista hallitusyhteistyötä kohtaan. Syyt tälle ovat arviomme mukaan paitsi asiallisia, myös toimintatapoihin liittyviä.

Toisaalta on myös niin, ettei keskustan ja kokoomuksen varaan muodostuvaa hallitusta ole normaalioloissa juurikaan kokeiltu, ei ainakaan näiden voimien vilpittömästä tahdosta. Emme esitä, että keskustan ja kokoomuksen tulisi muodostaa ohjelmiltaan ja ehdokaslistoiltaan yhtenäinen liittouma vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Sen sijaan näiden voimien olisi pidemmällä aikavälillä välttämätöntä päästä nykyisestä epäterveestä ja sosiaalidemokraatteja hyödyttävästä kilpailutilanteesta eroon.

Kysymys ei ole vain tai edes ensisijaisesti valtapolitiikasta, vaan siitä, mitä asioita tällä yhteistyöllä edistetään. Vihersinisen vaihtoehdon voimistumisen on perustuttava näitä puolueita yhdistäville asiallis-aatteellisille kysymyksille. Ne liittyvät ennen muuta yrittäjyyden, omatoimisuuden, valinnanvapauden ja osaamisen teemoihin. Listaan voi lisätä myös modernin, mahdollisuuksien tasa-arvoon perustuvan aluepolitiikan.

Suurin yhdistävä tekijä on suhtautuminen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuteen sekä yksilön, lähiyhteisöjen ja yhteiskunnan vastuuseen. Sosialidemokraateille hyvinvointiyhteiskunta on enemmän päämäärä kuin keino. Sen nykyrakenteiden pakastaminen on muuttunut SDP:lle ja sen taustavoimana toimivalle ammattiyhdistysliikkeelle itsetarkoitukseksi.

Tästä on seurannut se, että hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidon taloudelliset edellytykset, luovuus ja dynamiikka, ovat häviämässä. SDP:stä on tullut yhä selvemmin etuoikeutettujen vakituisessa työsuhteessa olevien jakopuolue. Nyt tarvittaisiin kuitenkin kykyä luoda uutta ja ottaa riskejäkin sekä politiikkaa, jolla kannustetaan ihmisiä ja yrityksiä tähän sosiaalisesta turvaverkosta samalla huolehtien.

Keskustan ja kokoomuksen pitäisikin tiivistää kaikilla tasoilla yhteistä vuoropuhelua Suomen kehittämisen suunnasta. On haettava mieluummin pienimpiä yhteisiä nimittäjiä kuin suurimpia erottajia. Tuomo Yli-Huttula arvioi tuoreessa kirjassaan Puolivallaton puolue kokoomuksessa olleen historiansa aikana "aatteellista kamppailua sosiaalireformismin, konservatismin ja liberalismin välillä." Samoja aatevirtauksia ja painotuksia on tunnistettavissa helposti myös nyky-keskustassa. Vuoropuhelun se epäilemättä tekisi hedelmälliseksi.

Syyllisyyskysymys nykytilaan ajautumisesta kannattaa jakaa tasan. Se edesauttaa eteenpäin menoa. Realismia kuitenkin lienee, että vihersinisen vaihtoehdon muuttuminen todelliseksi edellyttää selkeää sukupolvenvaihdosta molemmissa puolueissa. Osittain tämä on jo tapahtunut.

Vihersinisen vaihtoehdon uskottavuus edellyttää myös sen tosiasian tunnustamista, että Suomea voidaan johtaa ilman SDP:tä ja sen taustalla vahvasti vaikuttavaa ammattiyhdistysliikettä. Tässä suhteessa aika ja maailman muutos ovat tehneet tehtävänsä.

Syntyihän pääministeri Matti Vanhasen hallituksen aikana historian pitkäaikaisin tulopoliittinen sopimus samalla, kun sosiaalidemokraattinen eduskuntaryhmä repesi kahtia äänestettäessä sen keskeisestä elementistä, varallisuusveron poistamisesta. Episodia voidaan pitää vähäisenä, mutta se on kuvaava. Vastaavia esimerkkejä tulee jatkossa varmasti lisää.

Myös osa ammattiyhdistysliikettä on muuttunut. Sillekin näyttää olevan tekijöiden väriä enemmän merkitystä sillä, millaisia tuloksia hallituspolitiikka tuottaa osana kolmikantaa tai siitä irrallaan. Tämä on epäilemättä myös työntekijöiden ja työnantajien etu globalisaation kiihtyessä.

Sinällään punamultahallituksen politiikan keskeinen saldo kuluvalta vaalikaudelta on vahvasti positiivinen erityisesti talouden ja työllisyyden osalta.

Kaksi vai kolme napaa?

Viimeisimmät vaalitilanteet ovat voimistaneet poliittisen asetelman kaksinapaistumista. Kaksinapaistuminen yksinkertaistaa asetelmaa ja asioita - valitettavasti usein asioiden kustannuksella. Yhteiskunnalliset ongelmat puhumattakaan niiden ratkaisukeinoista ovat harvoin mustavalkoisia.

Kaksinapaistunut poliittinen järjestelmä saattaisi kirkastaa eri poliittisten vaihtoehtojen eroja äänestäjille nykyistä selvemmin. Mutta jos päävaihtoehtoja olisi äänestäjällä vain kaksi, olisiko vaihtoehtojen kirkastuminen sen arvoista? Suomen kaltaiselle pienelle maalle monipuoluejärjestelmän takaama politiikan pitkäjänteisyys ja konsensushakuisuus ovat arvo sinänsä.

Arviomme on, että puoluekentän kolminapaisuus turvaa osaltaan tasapainoista yhteiskuntakehitystä ja vahvistaa kansallista eheyttä. Edellytyksenä on kuitenkin se, että poliittiset puolueet pitävät kaikki hallitusvaihtoehdot aitoina vaihtoehtoina. Vihersinisen vaihtoehdon uskottavuutta on vahvistettava. Todellisempi vihersininen vaihtoehto vaikuttaisi ennaltaehkäisevästi myös SDP:n hegemonian hillitsemisessä vaalien välilläkin.

Kansalaisten vaaleissa ilmaisema politiikan tahdon suunta on lähtökohta hallitusta muodostettaessa. Kysymys ei ole kutienkaan vain siitä, mikä yksittäinen puolue saa suuriman (joskus pienelläkin marginaalilla) yksittäisen paikkamäärän. Olennaista on tarkastella vaalituloksia ja ohjelmallisia näkökulmia yhtä aikaa. Jos esimerkiksi vihersinisen vaihtoehdon tavoitteet saavat riittävän kannatuksen vaaleissa ja jos keskustan ja kokoomuksen keskinäinen luottamus on kunnossa, tulee hallituksen muodostamisen näiden voimien varaan olla mahdollista myös, vaikka yksittäisistä puolueista suurin olisikin SDP.

Ruotsissa sosialidemokraattien pitkittynyt ylivalta on pakottanut porvarikentän yhteisrintamaan vasemmistoa vastaan. Tällaista ei Suomessa vielä ole näköpiirissä, vaan kukin puolue hakee kannatuksensa kansalaisilta omana itsenään - Ruotsin tie ei tässäkään mielessä ole toivottavasti Suomen tie.

Vahva keskusta

Keskustan kannalta tärkeää on kaikissa tapauksissa vahvistaa paikkaansa keskellä ja tehdä tiivistä yhteistyötä muiden keskiryhmiin luettavien puolueiden kanssa. Tämä on ideologisesti ja historiallisesti luontevaa. Omalle sukupolvellemme yhteistyö erityisesti RKP:n kanssa on tuttua nuoriso- ja opiskelijajärjestöistä. Myös toiminta kansainvälisillä kentillä samassa liberaalien perheessä yhdistää. Tarvetta tai halua vanhoihin keskiryhmien yhteistyömalleihin palaamiselle tuskin kuitenkaan on.

Vastauksena kaksinapaistumisen uhkakuvalle keskustan tulee paitsi kirkastaa omaa sanomaansa myös koota laajemmin keskiryhmien yhteistä rintamaa. Keskiryhmiin kuuluu laajasti ottaen kuuluvaksi kaikki puolueet SDP:tä, kokoomusta ja vasemmistoliittoa lukuun ottamatta. Muiden keskiryhmiin lukeutuvien puolueiden omasta tahdosta ja esillä olevista teemoista luonnollisesti kulloinkin riippuu yhteistyöhön osallistujien kokoonpano ja sitoutumisen aste. Myös hallitus-oppositio-asetelmalla on taipumusta vaikuttaa yhteistyöhön.

Yrittäjyyden edistäminen, kannustavan perusturvan luominen, biopolttoaineiden läpimurto, maakunnallisen ja paikallisen päätösvallan vahvistaminen tai maaseudun ja kaupunkien kumppanuuden vahvistaminen ovat esimerkkejä teemoista, joita keskiryhmien yhteisellä agendalla voisi olla.

Vallankumous vihreissä?

Entä vihreät? Heidän tulevaisuutensa poliittisena liikkeenä vaikuttaa suurelta kysymysmerkiltä huolimatta siitä, että vasemmistoliiton mureneminen hyödyttää myös heitä. Onko puolue tullut suomalaiseen puoluekenttään jäädäkseen vai toimiko se vain aikansa lapsena? Vihreiden ansiona voidaan ainakin pitää sitä, että ympäristöajattelu ja ekologiset arvot nousivat vahvemmin, vaikkakin eri painotuksilla, puolueidemme ohjelmiin ja päivänpolitiikan esityslistalle.

Vihreät ovat menettäneet imagoetuaan mediassa "vain hyvien asioiden ajajana". Heidän näyttää olevan erittäin vaikeaa laajentaa kannatustaan Helsingin ja eräiden muiden suurten kaupunkien ulkopuolelle.

Tämä johtunee vihreitä vaivaavasta uskottavuusvajeesta. Vaikka heidän monet varsinkin perusturvaa, yrittäjyyttä ja verotusta koskevat ajatuksensa ovat kannatettavia, leimautuminen samalla kettutyttöjen tukijoiksi, susien silittäjiksi ja uusiutuvien luonnonvarojemme museoijiksi tekee kannatuksen kasvattamisesta ja yhteistyöstä vaikeaa.

Toisaalta näyttää, että vihreät ovat selvästi ottamassa askelia vasemmalle. Kenelläkään tämä ei jäänyt epäselväksi puolueen kiirehtiessä vasemmistoliiton haaskalle puheenjohtaja Siimeksen eron jälkeen. Kehitys on näkynyt myös asiakysymyksissä, viimeksi kun vihreät ilmoittivat vastustavansa lukukausimaksujen käyttöönottoa ulkomaalaisille opiskelijoille perivasemmistolaisin, suljetun talouden argumentein.

Arviomme on, että vihreän liikkeen poliittinen syntyminen ja säilyminen puoluekartalla näinkin pitkään ovat osaltaan seurausta keskustan kyvyttömyydestä vihreän politiikkansa kehittämiseen ja markkinointiin huolimatta siitä, että se on ollut keskustalaisen ajattelun ydintä aina. Tässä suhteessa meillä on paljon parantamisen varaa. Vihreiden vasemmistolaistuminen avaa keskustalle mahdollisuuden puhutella erityisesti suurempien kaupunkien uudistusmielistä realistisen ympäristönäkemyksen omaavia ihmisiä, joille vasemmiston tukeminen tuottaa tuskaa.

12. Uusi Keskusta

Puolueiden muututtava kansalaisten perässä

Edellä arvioitiin, että keskeiset puolueet ovat kannatuskehitykseltään varsin vakaita. Ilmeisesti vakaa kannatus on johtanut varovaisuuteen puolueiden uudistamisessa, minkä seurauksena puolueet ovat organisaatioltaan ja toimintakäytännöiltään pitkälti samanlaisia kuin toimintansa alkuaikoina. Tämä on yllättävää kun huomioon otetaan kansalaisten poliittisen osallistumisen selkeät muutokset viime vuosikymmeninä. Kansalaiset osallistuvat aikaisempaa vähäisemmin puolueiden toimintaan, puolueiden jäsenmäärät ovat laskeneet ja asennoituminen puolueita kohtaan on varsin epäluuloista, vaikka 1990-luvun lamavuosiin verrattuna puoluekriittisyys on jonkin verran vähentynyt. Lisäksi äänestysaktiivisuuden lasku kertoo kansalaisten puoluesuhteen muutoksista. Kuvaavaa on myös esimerkiksi se, että nykyisin 55 prosenttia suomalaisista arvioi, että "on ainakin yksi puolue, joka aina yrittää ajaa minun etuani". 1980-luvulla tehdyissä mielipidemittauksissa noin 70 prosenttia oli tämän väittämän kanssa samaa mieltä.

Kehityksessä on kuitenkin kyse pikemminkin kansalaisten poliittisen osallistumisen monimutkaistumisesta kuin suoranaisesta poliittisesta vieraantumisesta. Lapsuuden ja nuoruuden poliittinen sosialisaatio ei entisessä määrin ohjaa puoluetoimintaan. Sen sijaan yksilöllistyneessä Suomessa poliittinen identiteetti muodostuu entistä vahvemmin esimerkiksi harrastusten ja kuluttamisen kautta. Uutta yhteisöllisyyttä rakennetaan entistä enemmän yksilön ehdoilla ja henkilökohtaiset kannustimet myös poliittiseen osallistumiseen ovat aikaisempaa tärkeämpiä. Keskeistä on se, mitä saan poliittisesta toiminnasta eikä niinkään se mitä annan sille. Samalla kun puoluetoimintaan ja yleisemmin politiikkaan liittyvä velvollisuuselementti on heikentynyt, poliittiselta toiminnalta odotetaan paitsi todellisia vaikuttamisen mahdollisuuksia myös hyvää tunnelmaa ja arvokkaiksi koettuja ihmissuhteita.

Vaikka kansalaisten puoluesuhteessa on tapahtunut muutoksia ja poliittisia toimijoita kohtaan tunnetaan epäluuloa, luottamus demokraattista järjestelmää kohtaan on edelleen korkealla. Myös yleinen kiinnostus politiikkaa kohtaan on kasvanut viimeisen vuosikymmenen aikana ja vastaa jo 1960- ja 80-lukujen huippulukemia. Lähtökohdat puoluetoiminnan ja yleisemmin poliittisen toiminnan kehittämiselle Suomessa ovat siis hyvät. Kyse on enemmänkin siitä milloin ja missä määrin aktiiviseen kehittämistyöhön herätään.

Kansalaisten muuttuneiden politiikka-asenteiden edessä puolueiden on syytä miettiä suhdettaan kansalaisiin. Odotetaanko kansalaisilta käytännössä aktiivista osallistumista politiikkaan ja puolueiden toimintaan vai nähdäänkö heidän lähinnä vaaleissa aktivoituvana "valitsijakansana"?

Keskustan perinteiden ja joukkopuoluetavoitteiden näkökulmasta kansalaisten innostaminen jatkuvaan poliittiseen toimintaan on toivottavaa. Tällöin kansalaiset puolueen jäseninä ja kannattajina osallistuvat politiikan rakentamiseen, kehittyvät politiikan osaajina ja kontrolloivat ylintä valtaa käyttäviä. Kohtaaminen tapahtuu tässä tapauksessa muulloinkin kuin vaaleissa ja median välityksellä.

Puolueiden on kiistatta uudistettava radikaalistikin toimintatapojaan, jos ne aikovat säilyttää massajäsenistöjään ja aktiivikannattajiaan. Erityisen haasteen puolueiden toiminnalle asettaa se, että kansalaisten yleiset osallistumisvalmiudet ovat parantuneet. Koulutustason kohoaminen, teknologinen murros ja lisääntynyt vapaa-aika antavat hyvät lähtökohdat osallistumiseen, mutta samalla puolueet joutuvat kilpailemaan kansalaisten huomiosta lukuisten muiden ajanviettotapojen kanssa. Esimerkiksi monet kansalaisjärjestöt tarjoavat innostavia toimintamuotoja myös politiikan kentällä. Kansalaisten etääntymisessä nykypuolueista voikin olla kyse paitsi kyvyttömyydessä valita samankaltaistuneiden puolueiden välillä myös välinpitämättömyydestä puolueita kohtaan ja uusien, myös sähköisten, vaikutuskanavien vahvistumisesta.

Nuorten ja naisten esiinmarssi

Erityisen haastavaksi puolueen uudistamisen tekee se, että kansalaiset jakaantuvat poliittisen aktiivisuuden, asenteiden ja osaamisen osalta useisiin alaryhmiin. Tässä tilanteessa myös keskustan on suunnattava toimintaansa entistä harkitummin.

Nuoret ovat erityisen haastava ja tärkeä kohdejoukko puolueille. Nuorten äänestysaktiivisuuden nousulla ja puoluesamaistumisella on pitkällä tähtäimellä erittäin suuri merkitys puolueiden vakiintuneelle kannatukselle. Yleinen harha on se, että nuoret suhtautuisivat erityisen kielteisesti politiikkaan. Kyse on ehkä politiikkakäsityksen erilaisuudesta, uusista osallistumisen muodoista ja ylipäätään epätietoisuudesta siitä, miten nuoret osallistuvat. Mielenkiintoinen tieto on se, että Helsingin vaalipiirissä vuoden 2003 vaaleissa äänestysaktiivisuuden nousu selittyi nimenomaan nuorten aktiivisuuden kasvulla. Vastaava kehitystä ei tapahtunut muualla Suomessa.

Nuorten osuus on perinteisesti ollut keskustan jäsen- ja kannattajakunnassa varsin merkittävä. Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa tapahtui kuitenkin huolestuttavaa kehitystä. Vaikka keskustan kannatus kasvoi varsin tasaisesti eri ikäryhmissä, nuorten alle 25-vuotiaiden joukossa vastaavaa eteenpäin menoa ei tapahtunut, vaan pikemminkin kannatus väheni.

Nuorten näkökulmasta keskustaa rasittavat muillekin perinteisille puolueille tyypilliset imagolliset ongelmat. Voidaan kuitenkin kysyä, onko keskustassa edelleen riittävästi kykyä olla vanhojen rakenteiden ja valtajärjestelmien haastaja ja siten nuorten esiinmarssin areena.

Nuorten lisäksi huomiota on syytä kiinnittää naisiin. Naiset ovat edelleen aliedustettuina keskustan päätöksenteossa ja ehdokasasettelussa, vaikka ongelma on tiedostettu jo vuosia sitten. Tilanteen parantaminen on perusteltua paitsi tasa-arvonäkökulmasta myös siitä syystä, että naiset ovat äänestysaktiivisuuden osalta pysyvänluonteisesti ohittaneet miehet ja vahvistaneet yleisesti asemaansa yhteiskunnassa. Keskustan on syytä pysyä tämän kehityksen etujoukoissa.

Keskustan tulevaisuuden kannalta keskeisiä haasteita ovat perinteisellä kannatusalueella tapahtuva passivoituminen ja uuden kaupunkikannatuksen saamisen vaikeus. Muuttotappioalueilla tapahtuva poliittinen syrjäytyminen voi olla jatkossa keskustan menestyksen kannalta vakavin ongelma kahdesta syystä: ensinnäkin äänestysaktiivisuus on merkittävä tekijä vaalimenestyksen näkökulmasta ja toiseksi poliitiinen syrjäytyminen voi katkaista vahvan keskustalaisen perinteen ja peruskannatuksen säilymisen.

Mitä tulisi tehdä?

Keskustan vakiintunut kannattajakunta ja erityisesti aktiivisin jäsenistön osa kaipaa perinteisiä osallistumismuotoja, kuten kokouksia, vaalijuhlia ja kampanjoihin liittyvää kenttätyötä. Passivoitumiskehityksen vuoksi sitouttamiseen ja toimintatapojen uudistamiseen on kuitenkin panostettava myös perinteisen kenttätoiminnan osalta. Erityisen herkästi on aistittava missä määrin paikallis- ja piiritasolla halutaan itsenäisesti päättää toimintakäytäntöjen uudistamista ja miltä osin kaivataan yhteisiä linjauksia uudistamistyöhön.

Liikkuvat äänestäjät ja puoluevalintaa tekevät kansalaiset kaipaavat nopeaa, vaivatonta, asialähtöistä ja projektinomaista osallistumista. Politiikassa oletetaan yhdistyvän arvostettavat ja julkisuudessa näkyvät poliitikot, lähelle ihmisiä tuleva arjen politiikka ja "kiva meininki". Politiikassa on oltava vahva, mutta turvallinen tulevaisuusorientaatio. Erityisen haastava kansalaisryhmä ovat politiikkaan välinpitämättömästi suhtautuvat ja satunnaiset osallistujat, jotka muodostavat mielipiteensä yksittäisten tilannetekijöiden perusteella ja pitkälti politiikan perinteisistä auktoriteeteista piittaamatta.

Oheisviestinnällä ja imagollisilla tekijöillä on suuri merkitys liikkuville äänestäjille, siksi puolueen mainontaan ja viestintään yleisemmin on syytä ennakkoluulottomasti panostaa. Välttämättä kyse ei ole erityisen suuresta rahallisesta panostuksesta, vaan nimenomaan harkitusta, pitkäjänteisestä ja hyvin kohdennetusta toiminnasta käytännön päivänpolitiikassa. Henkilövalinnoilla on keskeinen merkitys onnistumisessa.

Keskustan on tuotava politiikkaa vahvasti kansalaisten arkeen toreille, kauppakeskuksiin ja "epäpoliittisiin" tapahtumiin muulloinkin kuin vaalien yhteydessä. Kansalaisille on tarjottava ns. ad hoc -toimintaa, jossa puolueorganisaatio häivytetään ja avainhenkilöt nostavat esille ytimekkäästi muotoiltuja asiaviestejä. Hyviä mediasuhteita ja viihteellistä julkisuutta tarvitaan tätä toimintaa tukemaan.

Valtakunnalliset politiikan teematapahtumat voivat puolestaan olla uusi areena, jolla kohtaavat keskustan kenttätason aktiivit, keskustan toiminnasta kiinnostuneet liikkuvat äänestäjät ja politiikan ammattilaiset. Näillä kohtaamisilla voi olla erityinen merkitys puolueen keskustelukulttuurin kehittämisessä, legitiimin politiikan rakentamisessa sekä kansalaisten osallisuuden ja puoluesuhteen vahvistamisessa.

Keskustan sisäistä toimintaa tulisi kehittää seuraavilta osin:

- puolueen järjestöllisen päätöksenteon yksinkertaistaminen rutiiniasioiden osalta
- eri politiikkasektoreiden valtakunnallisten teematapahtumien järjestäminen
- puoluekonsernin verkkoympäristöjen rakentaminen ja kehittäminen (esim. kotisivut, verkkolehdet, vuorovaikutteiset keskustelupalstat, aloite- ja palautekanavat)
- puoluekonsernin työntekijöiden työnjaon selkiyttäminen ja yhteistyön kehittäminen
- järjestökoulutuksen kehittäminen
- avoimen, oma-aloitteisen varainhankinnan kehittäminen järjestökentän eri tasoilla

Keskustassa on panostettava myös esimerkiksi seuraaviin puolueen ulkopuolisiin toiminta-areenoihin:

- mediasuhteet
- kansalaisjärjestötoiminta
- eurooppalainen yhteistyö
- think tank -toiminta
- sähköiset areenat, esim. vaalikoneet, keskustelupalstat

Selkeä viesti välttämätön

Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana puolueet ovat voimakkaasti samankaltaistuneet. Puolueissa sisältötavoitteet ja toimintatavat on muokattu liikkuvia äänestäjiä houkutteleviksi. Selkeitä vastakkainasetteluja on haluttu välttää.

Kokemukset vuoden 2003 eduskuntavaaleista ja 2006 presidentinvaaleista osoittavat kuitenkin, että rohkea haastaminen on yleispuoluekehityksestä huolimatta välttämätöntä. Media vaatii viestien pelkistämistä ja vastakkainasettelua. Tätä kautta äänestäjille tarjotaan yksinkertaistettu asetelma valinnan pohjaksi.

Medioituneessa kaksinapaisuuteen taipuvaisessa politiikassa yksi kolmesta suuresta puolueesta jää helposti sivustaseuraajan asemaan. Näin kävi kokoomukselle vuoden 2003 eduskuntavaaleissa ja keskustalle 2006 presidentinvaaleissa. Kolmanneksi jääneen heikkoutena molemmilla kerroilla oli kärkiviestin epämääräisyys. Aukottomastikaan perusteltu poliittinen retoriikka ei riitä, jos esitystapa jää vaisuksi.

Muiden puolueiden tavoin keskustan on huomioitava toiminnassaan eri kansalaisryhmien ja mahdollisten hallituskumppaneiden vaatimukset, mutta samalla sen on kyettävä selkeästi ja tuoreesti linjaamaan keskeinen viestinsä. Kärkiviestin yksinkertaistamisen ja toistamisen merkitystä ei voida liikaa korostaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita politiikan sisällöttömyyttä tai rakentumista helpoista päättelyketjuista. Yksinkertaistettujen viestien takana on oltava periaatteellista ohjelmatyötä ja vankkaa asiaosaamista. Huomisen kärkipuolue on se, joka kykenee uskottavasti, kestävästi ja innostavasti hahmottamaan suomalaisille hyvän tulevaisuuden.

Teesit keskustan järjestötoiminnan vireyttämiseksi

1. Jäsenille uusia vaikutuskanavia

Ihmiset haluavat olla mukana poliittisen liikkeen toiminnassa vaikuttaakseen asioihin, muokatakseen käsitystään maailmasta ja oppiakseen yhteiskunnasta. Tämä on puolueen tarjoama lisäarvo ajankäytöstä kilpailtaessa.

Myös toimintatavat on viritettävä tästä lähtökodasta. Poliittista järjestöä ei voi olla ilman poliittista ohjelmaa. Siksi keskustan on luotava vahvat vaikuttamiskanavat mm. palkansaajille, yrittäjille, lapsiperheille, maaseutuyrittäjille ja kuntaihmisille. Näin luodaan vuorovaikutteinen, järjestöorganisaation eri osaset toisiinsa hitsaava Keskusta ja toisaalta kannustetaan ihmisiä toimimaan muissa järjestöissä, kuten ay-liikkeessä.

2. Keskustasta yhtenäisempi konserni, puoluetoimistolle piirien palvelukeskus

Keskustan on kehitettävä toimintojaan konserniajattelun mukaiseksi. Tämä vaatii puoluetoimiston resurssien vahvistamista. Puoluetoimistolle perustettaan uusi järjestöosasto - piirien, kunnallisjärjestöjen ja osastojen työtä auttava palvelukeskus. Tavoitteena on, että ajan myötä palvelukeskukseen keskitetään myös jäsenrekisteri, piirien taloushallinto, it-palvelut. Tiiviimpi yhteistyö tuo myös kustannussäästöjä ja parantaa puolueen työntekijöiden mahdollisuuksia keskittyä olennaiseen, varsinaiseen järjestö- ja poliittiseen toimintaan.

Myös poliittista osastoa vahvistetaan. Myös poliittisen valmistelun ohjakset on oltava yksissä käsissä. Konserniajattelulla vahvistetaan kuvaa yhtenäisestä keskustasta, vaikka toiminnan painopisteet ja toimintamuodot vaihtelevatkin alueittain ja kohderyhmittäin.

Puoluesihteeri tarvitsee myös vahvan sijaisen, eräänlaisen "apulaispuoluesihteerin", joka johtaa puoluetoimiston työtä puoluesihteerin kiertäessä kenttää. Toinen puoluetoimiston päälliköistä on aina "päivystysvuorossa". Tällä pyritään vahvistamaan oleellisesti keskustan näkyvyyttä ja reagointikykyä mediassa sekä vahvistamaan puoluetoimiston kautta kanavoituvan kentän äänen kuulumista politiikan valmistelussa.

3. Piirit ja puoluetoimisto on ehyt joukkue

On harkittava, että piirien toiminnanjohtajat valitsee puoluehallitus yhdessä piiritoimikuntien kanssa. Toiminnanjohtajien työnantaja on puolue ja esimies puoluesihteeri sekä piiritoimikunta. Piirien toiminnanjohtajat otetaan tiiviimmin mukaan valtakunnalliseen puolue- ja järjestötyöhön. Työntekijöiden kiertoa keskustakonsernin sisällä on huomattavasti lisättävä.

Keskustakonsernin vahvuus on osaavat, motivoituneet ja sitoutuneet työntekijät sekä tuhannet osaavat ja sitoutuneet vapaaehtoiset ihmiset, järjestöväki. Kaikille keskustan työntekijöille laaditaan henkilökohtaiset kehittymis- ja koulutussuunnitelmat. Hyvin koulutetut ja motivoidut työntekijät ovat jatkossakin puolueen menestyksen yksi keskeinen tekijä. Työskenteleminen keskustassa on ansio työuralla.

4. Koulutustoimintaan uusi vaihde, luottamushenkilöt mukaan järjestötyöhön

Kunnanvaltuutetut ja muut kunnalliset ja maakunnalliset luottamushenkilöt on vedettävä tiiviimmin mukaan keskustalaiseen työhön. Lähtökohtaisesti kaikilta kunnallis- ja eduskuntavaaliehdokkailta vaaditaan sitoumus osallistua poliittiseen ja järjestölliseen koulutukseen. Tulevaisuudessa Keskusta kouluttaa kerran kunnallisvaalikaudessa kaikki kunnallisjärjestöjen johtohenkilöt sekä keskeiset kunnalliset luottamushenkilöt. Koulutuksen painopiste on aatteellisessa ja järjestöllisessä koulutuksella sekä paikallis- ja maakuntatason vaikuttamiskeinoihin perehdyttämisessä.

Eduskuntavaaliehdokkaille räätälöidään myös yksilökohtaista koulutusta. Tavoitteena on, että puoluesihteerin johdolla haastatellaan kaikki keskustan eduskuntavaaliehdokkaat ja varmistetaan se, että edellytykset menestyksellisen ja puolueen edun mukaisen kampanjan tekemiselle ja kansanedustajuudelle ovat olemassa. Eduskuntavaaliehdokkailta vaaditaan tulevaisuudessa entistä selkeämmin sitoutumista keskustan tavoitteiden ja linjausten edistämiseen. Kehityskeskusteluja puolueen ja kansanedustajien sekä ministereiden välillä on puolueen edun nimissä käytävä myös vaalien välillä. Mm. ehdokasvalintojen suhteen puolueella tulisi olla jatkossa vaikutusvaltaa niin, että ehdokaslistoista saadaan mahdollisimman tasa-arvoiset niin ikä kuin sukupuolijakaumaltaan.

5. Lisää panoksia kaupunkityöhön ja toimintaan ruotsinkielisillä alueilla

Kaupunkityöhön on satsattava lisää voimavaroja erillisillä projekteilla ja vakituisilla työntekijöillä. Kaupunkityössä on noudatettava suunnitelmallisuutta ja tavoitteellisuutta. Oikea mittari työn onnistumisesta on kunnallisvaalit. Tavoitteena on, että keskusta tuplaa kannatuksensa suuremmissä kaupungeissa vuoden 2012 kunnallisvaaleissa vuoden 2004 kunnallisvaaleihin verrattuna.

Erityistä huomiota kiinnitetään myös työhön ruotsinkielisellä rannikkoseudulla, jossa keskustan kannatus on yhä paikoin vaatimaton. Keskustan on oltava aito vaikutuskanava ruotsinkielisille.

6. Keskusta on vaikutuskanava maahanmuuttajille

Keskustan on tarjottava vaikutusmahdollisuuksia kasvavalle maahanmuuttajien joukolle. Maahanmuuttajien mukaan ottaminen puoluetyöhön on keskeinen osa heidän sisäänpääsyään suomalaiseen yhteiskuntaan. Syntyperästään huolimatta heillä on oltava mahdollisuudet uuden asuin- tai isänmaansa rakentamiseen. Maahanmuuttajatoiminnan vahvistaminen vaatii valtakunnallisesti lisäresursseja sekä piiri- ja paikallistason sitoutumista asiaan.

7. Omista viestimistä enemmän irti

Laaditaan perusteellinen suunnitelma yhdessä pää-äänenkannattaja Suomenmaan kanssa lehden tarjoamien mahdollisuuksien paremmasta hyödyntämisestä koko maassa, erityisesti kaupunkiseuduilla. Puolueen on otettava aiempaa suurempi vastuu Suomenmaan levikin kasvattamisesta puolueen jäsenistön keskuudessa. Samanlainen kehittämissuunnitelma tehdään myös Sanomalehti Lallin kanssa, kohdennettuna Satakuntaan, Pirkanmaalle ja Varsinais-Suomeen.

8. Sähköisen jäsenverkon toimintaan tehoa

Perinteisten järjestötyön rinnalla sähköinen jäsenverkko voi olla erinomainen tapa välittää ja vaihtaa tietoa sekä osallistua puolueen toimintaan. Jäsenistöä koulutetaan ja kannustetaan jäsenverkon käyttöön. Jäsenrekisteriä kehittään siten, että se mahdollistaa tiiviimmän yhteydenpidon puoluejohdon ja jäsenten välillä. Puoluejohto osallistuu verkossa kuukausittain järjestettäviin, jäsenille suunnattaviin puoluejohdon kyselytunteihin.

9. Avustajat ovat puoluettakin varten

Kansanedustajien avustajien ensisijainen tehtävä on tukea kansanedustajien eduskuntatyötä, mutta se on ymmärrettävä nykyistä laajemmin. Kansanedustajien avustajat on koulutettava myös poliittiseen ja järjestölliseen toimintaan. Kansanedustajaksi pyrkivien on myös sitouduttava siihen, että valituksi tultuaan heidän avustajat toimivat nykyistä tiiviimmin yhteistyössä piiritoimistojen kanssa. Piiritoimikunnan kokouksissa on lähtökohtaisesti joko kansanedustajan tai hänen avustajansa oltava aina läsnä.

Myös puolueen roolia ministereiden erityisavustajavalinnoissa vahvistetaan. Puoluehallitus päättää ministerin ja puoluesihteerin yhteisen esityksen pohjalta avustajista.

10. Taloudellisesti vahva keskusta

Poliittisen puolueen vahvassa taloudessa kaikkein tärkeintä on se, että menot mitoitetaan tulojen mukaisiksi. Erityisesti vaalikampanjoissa tämä helposti unohtuu. Tätä periaatetta on kuitenkin tiukasti noudatettava. Vaalimenestys ei tule rahalla. Suuria vaali-ilmoituksia tärkeämpää on toiminta vaalien välillä. Siksi yhä enemmän varoista on suunnattava jatkuvaan toimintaan ja puolueen näkymiseen.

Omista varainkeruumuodoista jäsenkeräyksen onnistuminen on kaikkein tärkeintä. Monissa piireissä jäsenkeräys toimii, joissakin taas ei. Niillä alueilla, joilla jäsenkeräys ei enää toimi, on puolueen hoidettava keräys keskitetysti, yhteistyössä piirien kanssa. Puolue kouluttaa säännöllisesti jäsenkerääjiä.

Lisäksi puolueen on aktiivisesti kehitettävä uusia varainhankintamuotoja talouden pohjansa vankistamiseksi. Tämä tapahtuu toisaalta piirien toimesta eri maakunnissa, joissa kerätään rahoitusta maakunnallisen toiminnan vahvistamiseksi. Tähän työhön puolueen on kehitettävä uusia, eri alueille sopivia toimintamuotoja. Valtakunnan tasolla varainkeruussa keskeisessä asemassa on puoluesihteerin ja muun puoluejohdon tiivis yhteydenpito elinkeinoelämään ja eri järjestöihin.

Asfalttimaalaisliittolaiset ja cityvihreät

Kaikki edellä sanottu toimintatapojen kehittämiseksi on tarpeen, jotta keskusta voi säilyttää vahvan asemansa myös tulevaisuudessa. Mutta se ei vielä riitä.

Kaikkein tärkein menestyksen tae ja tulevaisuuden voima on keskustan yhtenäisyydessä.

Hajaannuksestakin meillä on kunniakkaat perinteet. Tunnetuin jakolinja kulki K- ja V-kirjainten välillä. Me 90-lukulaiset olemme kuunnelleet noita sankarillisia taistelukertomuksia riittämiin. Niiden taustasyitä suhteessa puolueelle aiheutettuun vahinkoon on vaikea ymmärtää.

Vielä vaikeampaa on ymmärtää sitä, että leimakirveet heiluvat jälleen, vielä 2000-luvullakin. Henki ei ole muuttunut 50-vuodessa juuri lainkaan. "Tavallinen herjasana, joskus leikillinen, useimmiten ei, oli "asfalttimaalaisliittolainen", "asfalttikyntäjä" tms., jota käytettiin niistä puolueen poliitikoista, jotka eivät olleet maanviljelijöitä. Niukkanen viljeli sanoja mielellään. Maalaisliiton pitäisi saada johtoonsa "oikeat ammattiviljelijät" eikä Kekkosen tapaisia, muuten puolue ei kykene pitämään joukkoa koossa, kirjoitti muuan pohjoishämäläinen emäntä puoluetoimistoon 1948", kuvaa tohtori Kari Hokkanen Maalaisliitto-Keskustan 3. historiateoksessa.

Citykepulaisten keksijät ovat siis hyvässä seurassa!

Yhteystietoni